Pakastuu, lauhtuu, pakastuu, lauhtuu. Tulee lunta, sitten räntää, sitten vettä. Ja sama rumba alusta. Tätä se on enemmän tai vähemmän viime viikot ollut.
Kun kelinkierto etenee näin, ei liukkailta ja kuhmuraisilta teiltä voi välttyä. Siihen Pahimus tämänkertaisessa otsikossaankin viittaa: kulkuväylät ovat kuin sitä legendaarista perunapeltoa.
Kyseessähän on käytännössä jokatalvinen juttu. Pahimuskin on jokusen vuoden tällä planeetalla jo viettänyt, eikä allekirjoittaneen muistissa ole sellaista talvea, että kelit olisivat pysyneet järin pitkään tasapainoisina. Aina on satanut lunta, sitten on tullut lämpimämpi jakso, ja kas kummaa, pian on liukasta kuin jääkiekkokaukalossa konsanaan.
Turuilla ja toreilla on nyt puhuttu siitä, kuinka urakoitsijat, kaupungin väki ja ely-keskus pitävät kovin huonosti huolta väyläverkostamme. En minä sitä kiistä: ovathan sekä moottori- että kevyen liikenteen väylät paikoitellen hyvin keljussa kunnossa. On meikäläinenkin mennyt nurin lähiaikoina kerran jos toisenkin. Jos kaatuminen sattuu esimerkiksi ikäihmiselle, voivat seuraukset olla kohtalokkaatkin.
Mutta onko lopulta kyse siitä, että kunnossa- ja ylläpitohenkilöstö laiminlyö työnsä, vai pikemminkin siitä, että Suomen talvi on aina arvaamaton? Auraus- ja hiekoituskalusto ei ehdi kaikkialle samaan aikaan.
