Tässä se oli: Kaarinan nykyisen ydinkeskustan ensimmäinen liikerakennus. Se nousi vuonna 1956 tienhaaraan, jossa Paraisten maantie yhtyi Turun ja Helsingin väliseen ykköstiehen. Ympärillä oli vain peltoja, lehmiä ja maataloja.
Liiketalo on yhä jäljellä 110-tien varressa, mutta se on maastoutunut kymmenien muiden Kaarinan keskustan liikerakennusten ja kerrostalojen joukkoon. Talon nykyinen osoite on Kiesikatu 10.
Kiinteistön tilan nimi on edelleenkin Tienhaara, vaikka Paraisille vievät tiet ovat karanneet muualle. Tosin alkuperäistäkin Paraistentietä on pitkä pätkä jäljellä, ja se tunnetaan nykyään Veitenmäentienä.
Rakennuksen matalassa osassa toimi Osuuskauppa, joka on jäänyt lähtemättömästi paikkakunnan suurten ikäluokkien mieleen. Muistoja kertyi vuolaasti esimerkiksi syksyllä Facebookissa Wanha Kaarina -ryhmässä, ja Kaarina-lehti yhytti muutaman muistelijan paikan päälle.
– Tässä oli Kaarinan ensimmäinen valintamyymälä. Oli ihan hullua, kun hyllystä sai ensimmäistä kertaa ottaa itse tavaraa eikä myyjä ojentanut niitä, kertoo 60-vuotias Pekka Kaukonen.
Ostokset maksettiin kerran kuussa
Marja Ruokosen kotitalo sijaitsi 110-tien toisella puolella, vastapäätä Osuuskauppaa. Perhe myi hänen lapsuudessaan Osuuskauppaan lanttuja, ja samoin toimivat monet muutkin naapurit.
– Ykköstie oli kapea, ja me poikkesimme kotoa suoraan tien yli tänne Osuuskauppaan, kertoo 75-vuotias Ruokonen, joka asuu edelleen samalla mäellä.
Kauppaan mentiin vanhempien kirjoittaman ostoslapun kanssa. Tarvittaessa kaupasta soitettiin kotiin, jos kaikkea haluttua ei löytynyt. Summa kirjoitettiin käsin pieneen vihkoon, ja kerran kuussa vanhemmat tulivat maksamaan ostokset.
– Ja kerran vuodessa kotona piti olla ihan hiljaa, kun kaikki kauppalaskut laskettiin yhteen. Sitten sai Osuuskaupasta hakea hyvityksen, silloisen bonuksen, kommentoi Kaukonen.
Lapset olivat usein vastuussa perheiden ruokaostoksista, ja Kaukosen reppu oli kerran niin painava, että hän kaatui selälleen. 1950-luvun lopussa olivat myös valmistuneet ensimmäiset osat lähellä olevasta koulusta, ja kotitaloustunneilla juostiin ostamaan tarvikkeet Osuuskaupasta.
Kiesikatu 10:n nykyinen isännöitsijä, Varsinais-Suomen Isännöintitalo Oy:ssä työskentelevä Ulrika Blomqvist kuuntelee ällistyneen näköisenä. Hän on 32-vuotias kaarinalainen ja pyöri täällä mopolla nuorena, mutta elämä 2000-luvun Kaarinassa oli jo tyystin erilaista kuin muutama vuosikymmen aiemmin.
”Kaarinan Nuorkauppakamari teki paljon töitä, että Helsingin bussien aikatauluissa alkoi lukea tässä kohtaa Kaarina eikä Paraisten tienhaara. Kaarinaa ei ollut pidetty mainitsemisen arvoisena.”
Mopopojat härnäsivät Nipan huoltoasemalla
Osuuskaupan päädyssä sijaitsi Meerin baari.
– Sieltä sai limpsaa ja munkkia, ja siellä kaarinalainen nuoriso kokoontui, Ruokonen ja Kaukonen tietävät.
Toisin sanoen paikka muistutti enemmän kahvilaa kuin nykyisiä baareja. ”Ai se baarin vadelmalimpsa ja possumunkki”, kommentoitiin Facebookissa.
– Ja Kulta-Jaffa! täydentävät Ruokonen ja Kaukonen.
He eksyvät muistelemaan lähellä sijainnutta ja yhä sijaitsevaa Shelliä, jossa Ruokonen oli myöhemmin töissä. Siellä sai olutta. Alkoholia ostaessa laki vaati ostamaan myös ruokaa, joten Shellissä oli kiertoleipä: se oli pakattu pussiin, eikä kukaan syönyt sitä, vaan se palautettiin takaisin. Leipä kuitenkin näkyi kuitissa.
Myöhemmin Meerin baarin tilalle tuli Kallen grilli, jota piti Kari Leino.
Samalla tontilla, S-marketin puoleisella laidalla sijaitsi Nipan bensa-asema, jota piti Niilo Rautelius. Nipan on kerrottu tokaisseen jollekulle, joka tuli ostamaan pyyhkijän sulkia, että ei tämä mikään lintukauppa ole.
– Ja kuulemma mopopojat tekivät Nipalle kiusaa. He ostivat vain puoli litraa bensaa, jota siis jäi jo pelkästään letkuun sen verran. Pojat ajoivat vähän ympäri ja tulivat ostamaan saman taas, Kaukonen nauraa.
– Siihen aikaanhan ei tankattu itse, vaan Nipan piti tulla aina palvelemaan.
Bensa-asema jäi pian tien alle, kun ykköstie laajeni nelikaistaiseksi ja korottui. Sen sijaan Paraisten tienhaaran linja-autopysäkki on yhä samalla paikalla kuin ennen.
– Kaarinan Nuorkauppakamari teki paljon töitä, että Helsingin bussien aikatauluissa alkoi lukea tässä kohtaa Kaarina eikä Paraisten tienhaara. Kaarinaa ei ollut pidetty mainitsemisen arvoisena, tietää taloyhtiön hallituksen nykyinen puheenjohtaja Tapio Peltomäki.
Rakennus näyttää kahdelta eri talolta
Kaarinan keskustan ensimmäinen liikerakennus on erikoinen, kahdesta osasta koostuva.
– Talo näyttää siltä, että se olisi yhdistetty kahdesta eri talosta, mutta asiakirjojen mukaan ne on rakennettu yhtä aikaa, sanoo Peltomäki.
Korkeassa osassa sijaitsi Osuuspankki, silloiselta nimeltään Osuuskassa.
– Näkeehän sen vieläkin selvästi ovista, että tämä on pankin talo, huomauttaa Ruokonen.
Osuuskassoja oli Kaarinassa lukuisia, syystä tai toisesta. Tänne joka tapauksessa tultiin juhlallisesti viemään lasten säästöpossut tyhjennettäviksi.
Lisäksi korkeassa osassa oli muutamia asuntoja kuten nykyäänkin. Muistelijoiden mukaan paikalla olisi asunut ainakin Veitenmäen koulun opettajia. Talosta löytyi myös muutamia muita pieniä kauppoja, kuten lyhyttavaraliike, josta sai esimerkiksi ompelu- ja hiustarvikkeita.
Muutama vuosi rakennuksen valmistumisen jälkeen viereen, nykyiselle S-marketin tontille, nousi toinenkin liikerakennus. Se on jo purettu.
– Se oli oikeastaan parakki ja ehti mennä ennen purkamista ihan vimpulaksi, Kaukonen puistaa päätä.
– Tosin oli siinäkin asuntoja. Siinä oli myös apteekki.
”Tämä on hyväkuntoinen ja kiva paikka, vaikkakin nykyään harmillisen syrjässä.”
Osuuskauppa muutti Piispanristille
Kaarinan keskustan vanhinta liikerakennusta kutsutaan Pentti Mäkelän Kaarinan kunnan historiassa Rantakaarinan taloksi, mutta nimi on vieras Ruokoselle, Kaukoselle, Blomqvistille ja Peltomäelle. Asiakirjoissa kiinteistö on nimeltään Kaarinan Yrittäjätalo, johon kuuluu myös viereinen rakennus, jossa sijaitsee esimerkiksi kiinalainen ravintola ja turkulaisen Peltomäen sijoitusyhtiön liiketiloja.
1970-luvulla pankki karkasi paikalta Kaarinan virastotaloon ja jäi sinne. Myös Osuuskauppa lähti 1970-luvulla. Sen myymälä siirtyi ensin virastotaloon ja parin vuoden päästä Piispanristille Kengurumarketiksi, nykyiseksi Prismaksi.
Niiden jälkeen Kiesikatu 10:n korkeassa osassa on toiminut esimerkiksi helluntaiseurakunnan kotikirkko. Matalaan osaan perustettiin autovaraosaliike ja LVI-yritys.
Katariinan Kruunu muutti korkeaan osaan kymmenen vuotta sitten.
– Ihastuin valtaviin ikkunoihin ja vanhan talon henkeen, vaikka meidän pitikin laskea sisäkattoa, jotta saimme tänne tarvittavan tekniikan, kertoo toimitusjohtaja Anu Jääskeläinen.
Nykyään rakennuksesta löytyy Katariinan Kruunun lisäksi esimerkiksi parturi-kampaamoita, osteopaatti ja vesihuoltoyritys Renos. Yksi liiketiloista on tyhjänä.
Isännöitsijä Blomqvist iloitsee siitä, että Kaarinan purkamisvimma ei ole osunut tähän rakennukseen, joka on ollut osa monien kaarinalaisen elämää. Tapiomäki vakuuttaa, että talo aiotaan säilyttää.
– Tämä on hyväkuntoinen ja kiva paikka, vaikkakin nykyään harmillisen syrjässä.
Tilanne voi muuttua. Jos Kaarinan keskustan uudet suunnitelmat toteutuvat, 110-tie saatetaan remontoida pienemmäksi kaduksi. Kaarinan ensimmäinen liikerakennus voisi jälleen saada liittymän 110-tielle, ja paikasta tulisi taas houkutteleva.
Jos pitäisi tavata Paraistentiellä, minne menisit?
Kaarinalaisten puheissa vilahtaa usein sanat Paraistentie ja Vanha Paraistentie. Missä ne sijaitsevat?
Vaihtoehtoja on ainakin neljä. Nimityksiä käytetään sekaisin, ja jopa seudulliset viranhaltijat saattavat käyttää tiennimiä, jotka virallisessa kartassa sijaitsevat muualla kuin he tarkoittavat.
Iäkkäimmät kaarinalaiset tarkoittavat Vanhalla Paraistentiellä nykyistä Veitenmäentietä. Se oli alun perin ainoa maantiereitti ykköstieltä Paraisten saaristoon. Veitenmäentien yhteys Uudenmaantiehen katkaistiin 1980-luvulla, mutta reitti oli muuttunut vähäisemmäksi jo aiemmin.
1960-luvulla saariston pääväyläksi eli Paraistentieksi oli muodostunut se tie, joka on tämänniminen nykyäänkin. Sen varrella on esimerkiksi uimahalli. Myöhemmin Paraisten liikenteen pääreitti siirtyi Saaristotielle, jota moni ryhtyi aiemman logiikan mukaisesti kutsumaan Paraistentieksi. Virallista Paraistentietä nimitetään siksi usein Vanhaksi Paraistentieksi.
Jotta ihmiset varmasti eksyisivät, Vanha Paraistentie on tämännimisenä Kaarinan kartassa olemassa. Se sijaitsee Kuusiston keskiosissa, lähellä Saaristotien nykyistä linjaa.
Munat hajosivat kotimatkalla, ja maito jäätyi
”1950- ja 1960-luvulla Vanhaa Paraistentietä (nykyistä Veitenmäentietä) pääsi talvella hyvin potkukelkalla kauppaan. Matkan varrella oli pari maalaistaloa. Toisessa oli muutama lehmä ja hevonen.
Osuuskaupassa oli kaksi heiluriovella yhdistettyä myymälähuonetta. Vasemmanpuoleinen liiketila oli siirtomaa- ja sekatavarapuoli, jossa oli tuotteita pesuaineista ja hakaneuloista karamelleihin. Oikeanpuoleinen kauppahuone oli maito-, liha- ja leipäpuoli.
Osuuskaupanhoitaja ja myyjättäret olivat pukeutuneet valkoiseen suojatakkiin. Naisilla oli valkoinen, neuloilla kiinnitetty hilkka hiusten etuosassa. Miehillä oli valkoinen suikka. Kaikki tunsivat toisensa ja kuulumisia vaihdettiin. Tutuille piti sanoa päivää ja niiata.
Odottelin vuoroani lihapuolella ja kuolasin lasin takana kohoavia ranskanleipäkekoja. Tuttu kaupantäti jututti minua. ”Onk äiti pistäny sun kauppareisul vai?” ”O.” ”Onk teil kans joo otettu sukset esil?” ”O.” ”Kui koulus menee, onk ollu läksyi ja?” ”O.” ”No, mitäs sul sit sais olla?”
Aloin lukea äidin kirjoittamaa kauppalappua, ja myyjätär kasasi tuotteita tiskille sitä mukaa, kun oli paketoinut ne valkoiseen paperiin. Hän merkitsi käärepaperin kulmaan alakkain ostosteni hinnat. Käsittelemättömän maidon täti mittasi varrellisella litran mitalla mukana tuomaani maitokannuun. Piimän äiti teki kotona.
Täti pakkasi hellävaroen kananmunat paperipussiin. Mittän pahvikennoi ollu olemassakaa! En tykännyt munien kuljettamisesta. Monesti kauppamatkalla useampikin niistä hajosi potkukelkan nykivässä liikkeessä. Joskus munat ja maito jäätyivät kotimatkalla.
Kun olin tehnyt ostokset lihapuolelta, siirryimme myyjän kanssa siirtomaapuolelle, jossa jauhot olivat omissa puulaareissaan. Myyjätär kallisti laarin auki ja kauhoi kaarevalla lapiolla oikeaksi katsomansa määrän pölyäviä jauhoja paperipussiin. Hän asetti avoimen pussin vaa´alle ja pieniä metallipunnuksia asettelemalla punnitsi jauhot. Sitten hän laskosti pussin suun kiinni ja sulki sen liimapaperirullasta repäistyllä, kostutetulla suikaleella. Tiskillä oli tätä varten astia, jossa oli punainen, märkä kumisieni.
Ikän ei ostettu mittää karamellei niist ihanist lasipalloist, ku seisos siin tiskil oikial pualel.”
Lyhennelmä Mirja Tukkiniemen muistelmasta, joka julkaistiin alun perin Wanha Kaarina -ryhmässä Facebookissa.
