Kevät on vuodenaika, joka on vain Suomessa, suomalainen. Eihän sitä voi siellä olla, missä ei ole vuodenaikojakaan. Onhan minullakin ollut vuosia, joissa on ollut kaksi syksyä. Sillä yksinäisyys elämässä on yhtä lohdutonta luopumista, niin kuin Suomen syksykin.
Sain vielä ainakin yhden kevään. En yksin vaan ystävän kanssa. Leskenlehdet ja vuokot saavat kevätsuudelman aikaan ihailijoissaan. Tästä on lyhyt matka lapsuuden kevääseen.
Tulin tunnetuksi siitä, että olin kylällä kevään ensiuimari. Ylitin Myllyjoen tukkijonoa pitkin heti, kun ne oli asennettu jäitä pidättelemään. Alle kouluikäisenä aloitettuna tätä kesti muutaman kevään. En kyllä koskaan päässyt kuivana perille, mutta maineeni kasvoi.
Rohkeuteni palkittiin eräänä keväisenä lauantaina. Naapuriperheessä eleli tosi vanha ukko. Äijäksi häntä sanottiin. Saunoja lämmitettiin talvisin vuoroviikoin. Joku aina joutui pesemään Äijän selän. Naiset sen usein tekivät. Mutta kerran he sopivat, että minä teen sen.
Ohjeeksi saunaan sain, että ovesta on mentävä nopeasti. Ja harjaa on löylyssä todella painettava lujasti. Niinpä sitten menin ovesta kuin salama. Samassa kuului Äijän ääni parvesta: ”Ovi kiinni Mulli, täällä jäätyy” (Mulli oli varttuneen poikavasikan nimitys).
Äijä makasi valmiina tulikuuman parven penkillä. Minä painelin puoli pyörryksissä harjalla niin paljon kuin jaksoin. Kunnes Äijä kiljaisi: ”On siinä harjas toinenkin puoli.”
Harja oli kädessäni luiskahtanut toisin päin. Lopulta Äijä huomasi, että olin ihan poikki ja kähisi: ”Men kotiis siitä.”
Kevät tuli harrastuksineen sinäkin vuonna. Äijälle se oli viimeinen. Nyt varttuneena hikoavat silmäni, kun muistelen Äijää läheisenä ihmisenä, en höperönä vanhuksena. Tietäen, ohikulkumatka tää elämä on vain. Ja kiittäen, kun ystävän voi saada, vanhanakin.
Kalevi Pirttijärvi
