Kesä on ihmisen parasta aikaa. Loma on ihmisen parasta aikaa. Näin kertovat some ja media yleensä. Ja toki Suomen kaltaisessa maassa, jossa marraskuu kestää nykyään puolet vuodesta, odotetaankin kesää. Mikä onkaan ihanampaa kuin lämpö ja valo. Niistä saamme kaikki nauttia. Nykyään toki ilmastonmuutoksen aiheuttamat hurjaakin hurjemmat helteet ovat monelle liikaa. Se on toki terveydellisestikin ymmärrettävää. Itsekään en juuri nauti yli 25 asteen lämmöistä. Ei sovi minulle, ahdistusta pukkaa.
Ahdistusta voi monelle pukata myös muusta syystä. Vähävaraisille perheille kesä voi olla stressin aihe. Ulkopuolelta tulee paineita siitä, mitä lomalla ”kuuluu tehdä”. Totuus voi kuitenkin olla se, että jo ruokaan menee niin paljon enemmän rahaa kuin kouluvuoden aikana, että se vie budjetin tuhon partaalle. Siinä ei silloin juuri mietitä Puuhamaita tai lomamatkoja. Tulee kokemus epäonnistumisesta ja häpeä siitä, ettei voi tarjota lapsilleen sitä, mitä haluaisi. Ja lopulta ei enää ehkä edes mieti asiaa, vaan hyväksyy ettei itselle kuulu oikeutta ”lomailuun”, mikä taas lisää vastakkainasettelun tuntua. Tämä on surullista. Diakoniatyössä tulee joka kesä esille, että kesä luo isoja paineita monille asiakasperheille.
Kaikki tiedämme, että kesällä on monenlaista ilmaista puuhaa, mutta jos se on ainoa vaihtoehto, ei se välttämättä ole riemunkiljahdusten paikka. Miltä tuntuu mennä syksyllä kouluun, jos on käynyt rannalla ja ollut kotona, kun toiset kertovat ulkomaanmatkoista ja huvipuistopäivistä. Lapsi ei voi mitään perheen taloustilanteelle.
Nykyään on onneksi monenlaista apua eri sektoreilta, jotta vähävarainenkin perhe voi viettää vaikka huvipuistopäivän. Seurakunnatkin järjestävät monenlaisia retkiä ja matkoja. Uudempana ideana olen bongannut somesta, että yksityiset lahjoittajat voivat applikaatioden kautta lahjoittaa vaikka liput huvipuistoon tai johonkin toivottuun tapahtumaan suoraan toivojalle.
Vaikka jokaisen toki täytyy elää tulojensa mukaan, ansaitsee jokainen lapsi joskus jotain spesiaalia lomaansa. Pienikin asia on tärkeä. Lasten ja nuorten maailma on jo kova, monissa kouluissa lapsilla pitäisi olla sitä ja tätä. Vaikka se ei olekaan totta, nuoren ja lapsen maailmassa tästä voi alkaa yksinäisyys. Hänet eristetään ryhmän ulkopuolelle. Ja jos kokemus on liian vahva, ei sieltä osaa yrittää enää pois.
Ei luoda paineita, vaan toiveita siitä, että jokainen voi vielä jonain päivänä viettää sellaisen loman kuin haluaa. Että se on tavoittelemisen arvoinen asia. Kenenkään unelmilta ei pidä leikata siipiä. Asioita voi muuttaa.
Ansku Leppänen
viestijä & diakoniatyöntekijä
