Miksei ihmisen kielelle ole kehitelty minkäänlaista energiamittaria tai -sirua tällaisena aikakautena, kun jo lähes kaikkea pystytään mittaamaan ja analysoimaan? Tätä asiaa Pahimus pohti jälleen ahmittuaan työmaaruokalan buffetista kolme lautasellista lasagnea höystettynä puolikkaalla vaniljakastikkeen verhoamalla omenapiiraalla. Sporttikello ranteessa ei paljoa kalorinkulutus- ja askelmittareineen auta, jos pohjalle on jo herkuteltu maratonin edestä pastaa ja punaista lihaa.
No tähän tietysti joku tulee heti irvailemaan, että Pahimus voisi ihan itse rajoittaa syömistään. Vaan kun ei voi. Suu huolii ruokaa turhankin hövelisti, koska tällä hetkellä nautitut kalorit eivät tunnistaudu saati kirjaudu. Kulutetut kylläkin, mutta silloin on jo liian myöhäistä valitella, kun maitolasi on kaatunut pöydälle.
Kieleen pitäisi olla asennettavissa jonkinlainen tahdistin, joka maistaa ja tunnistaa, paljonko ja mitä on sopivaa sekä kannattavaa syödä. Ja kun toimistotyöläiselle sopiva annos on sujautettu alas kitalakeen, menisi tieto aivoille ja sen myötä ruokaholvin portti välittömästi kiinni.
Paljon puhutaan hyvinvointialueista, sotepisteistä ja -keskuksista. Turhan löpinän sijaan kaiken keskiössä pitäisi olla ihminen. Ja ihmisen keskiössä tunnistava ja hyvinvoinnista huolehtiva kieli.
Sydän- ja verisuonisairaudet vähenisivät, lounasravintoloiden tulos paranisi ja ennen kaikkea koko yhteiskunta voisi sutjakammin. Ja Pahimukselle voisi ojentaa vuoden 2024 Nobelin fysiologian tai lääketieteen palkinnon.
