Tarvitsin kattilakansille telineen. Sopivan kokoinen löytyi netistä tietystä kaupasta. Sinne siis.
Automatka lähikaupunkiin, jossa kaupan pihalla liehuivat maamme ja naapurimaamme liput. Sisälle vain – kunhan ulko-ovi ensin löytyi. Sitten kysymys asiakaspalvelijalle, jonka keltaisessa paidassa luki sinisellä: ”Hej!”
Kysyin, mistähän löytyisi kattilakansitelineitä. Vastaus tuli (onneksi suomeksi), että tästä eteenpäin talousosastolle, ensin oikealle, sitten vasemmalle ja sitten eteenpäin ja siellä ne ovat. Niin mentiin. Kaduin, etten ollut askelmittaria hankkinut ranteeseeni, koska nyt olisi Olympiakomitean puheenjohtaja ollut mielissään vanhan ihmisen liikuttamisesta.
Askeleita tuli ja pääsin talousosastolle, jossa hieman vieraalla aksentilla puhuvan myyjän mukaan kattilakansitelineet olivat juuri loppuneet. Mutta hän antoi toivoa älylaitteensa ansiosta, että niitä voisi vielä olla toisessa kerroksessa toisella taloustavaraosastolla, johon pääsee portaita pitkin. Sitten pitää kääntyä oikealle, mennä lasten leikkipaikan ja perunamuusi-lihapullaravintolan ohi ja sitten kääntyä vasemmalle. Taas mentiin. Askeleita tuli lisää ja kunto kohosi.
Löysin kattilakansitelineen mallikappaleen hyllystä. Sitten taas etsin myyjän ja kysyin, onko kyseessä ainoa kappale vai olisiko käyttämättömiä jossain. Hän näytti toiselta hyllyltä laatikot, joihin teline oli pakattu. Se piti vain koota kotona.
Kiitin ja lähdin hakemaan kassaa. Ja sitten: apua, miten täältä pääsee pois?!
Ilona Lehtinen
