17-vuotias Toni Piispanen on aloittanut toisen lukiovuotensa syksyllä 1993. Hollolalaisnuori harrastaa aktiivisesti liikuntaa: jalkapalloa, lumilautailua ja karatea.
Piispanen on Lahden urheilutalolla kamppailulajien yhteisessä näytöksessä. Hän esittää liikesarjan, joka saa äärimmäisen epäonnisen käänteen. Voltti päättyy kaatumiseen, ja Piispanen rojahtaa pää edellä tatamiin.
Tilanne on vakava. Piispanen ei tunne vartaloansa. Ylös nouseminen ei onnistu.
– Minuun iski valtava hätäännys. Mitä oikein tapahtuu? Piispanen kuvailee yli 30 vuoden takaisia tapahtumia.
Urheilutalolle on tilattu ambulanssi, mutta sen saapumisessa kestää. Piispasen kaverit tukevat hänen päätänsä, kunnes ammattilaiset ovat paikalla.
Nuorukainen kiidätetään Päijät-Hämeen aluesairaalaan. Hänen niskansa on murtunut.
”Makasin lopulta kuusi viikkoa täsmälleen samassa asennossa.”
Kuusi viikkoa liikkumatta
Karu totuus käy ilmi röntgenkuvista: Piispasen niskanikama on mennyt kolmeen osaan.
– Soitin kotiin, että jään sairaalaan päiväksi tarkkailuun, Piispanen muistelee.
Rupeama venähti kuitenkin huomattavasti pidemmäksi.
– Makasin lopulta kuusi viikkoa täsmälleen samassa asennossa. En saanut liikkua, Piispanen kertoo.
Kaverit viettivät päiviään Piispasen luona. Tyhjyys iski iltaisin, kun sairaalahuoneen valot sammuivat.
– Ne olivat pitkiä öitä, Piispanen huokaa.
Minäkuva tuhoutui
Kuntoutuksen käynnistyessä Piispasen oli aloitettava kaikki alusta.
– Oli harjoiteltava istumaan ja pitämään haarukkaa kädessä, hän mainitsee esimerkeiksi.
17-vuotiaan pojan minäkuva tuhoutui.
– Minuun iski itsetunnon ja elämänhalun puute. Oli vaikeaa palata kohti normaalia arkea, Piispanen toteaa.
Hän teki eräitä ratkaisevia päätöksiä maatessaan petipotilaana.
– Päätin, että ajattelen positiivisesti enkä lopeta uskomista parempaan. Kun ajattelet yhtä positiivista asiaa päivässä, tekee se jo seitsemän viikossa.
Piispanen haluaa jakaa kiitosta ystävilleen.
– He vetivät minut mukaan tavallisiin nuorten juttuihin, vaikka olin aluksi vastahakoinen.
24 mitalin mies
Halvaantuminen ei estänyt liikunnallisten harrastusten jatkamista. Piispanen pelasi pyörätuolirugbya aina Yhdysvalloissa saakka. Suomen maajoukkueen kapteenina hän toimi noin kymmenen vuoden ajan.
Vuonna 2010 Piispanen otti päälajikseen pyörätuolikelauksen. Ura päättyi viimekesäisiin Pariisin paralympialaisiin, ja se oli loistokas: Piispanen nappasi kaikkiaan viisi paralympiamitalia, joista kaksi on kultaisia. Pariisissa hän kelasi T51-luokan hopealle 200 metrillä ja pronssille satasella.
Kaikkiaan Piispaselle kertyi 24 arvokisamitalia. Hänellä on palkintokaapissaan kaksi MM- ja kolme EM-kultaa.
Espoon Tapioita edustanut Piispanen piti hallussaan sekä 100 että 200 metrin maailmanennätystä omassa vammaluokassaan. Sittemmin molemmat ennätykset on kuitenkin jo rikottu.
Mitaliensa lisäksi Piispanen on palkittu esimerkiksi vuoden rehtinä urheilijana (2012), Suomen urheilugaalan Uuno-palkinnolla (2013) sekä vuoden helsinkiläisurheilijana (2013, 2020). Hän on Suomen urheiluliiton noteeraama vuoden yleisurheilija vuosimallia 2019 ja 2021.
– Urheilu on ottanut paljon, mutta antanut vielä enemmän, Piispanen kiteytti Suomen urheilugaalassa vuonna 2013.
Onnellisuus on muuta kuin materiaa
Piispanen piti noin tunnin pituisen puheenvuoron Kaarina-talossa keskiviikkona 2. lokakuuta. Luento ei keskittynyt juurikaan urheilumenestykseen, vaan tekijöihin sen takana.
Onnellisuuden voi Piispasen mukaan kiteyttää viiteen kysymykseen: Kuka olet? Mitä teet? Kenelle sitä teet? Mitä vaikutuksia tekemiselläsi on? Millainen vaikuttavuus tekemiselläsi on laajemmin?
– Minä esimerkiksi olen kahden lapsen isä. Kun luen tyttärilleni iltasadun, nukahtavat he kenties hieman nopeammin, Piispanen pohtii.
Piispanen kertoo nähneensä kilpailumatkoillaan sekä superrikkaita että köyhyyttä.
– Rikas ihminen ostaa Porschen, mutta huomaa naapurin pihalla uuden Ferrarin. Sitten päivä onkin pilalla, Piispanen kuvaa.
Esimerkillään hän haluaa painottaa onnellisuuden olevan muutakin kuin materiaa.
”Emme koskaan tee asioita yksin.”
Tiimi on tärkeä
Piispanen alleviivaa tiimin merkitystä useaan otteeseen.
– Emme koskaan tee asioita yksin. Näemme televisioissa urheilutuloksen, mutta emme sitä valtavaa joukkoa ihmisiä, joka suorituksen takana on.
Piispanen luettelee menestyksen askelmerkit, kolme T:tä ja yhden P:n. Tieto, taito, tunne ja periksiantamattomuus.
– Tieto on tietoisuutta siitä, mitä teemme, taito taas kykyä soveltaa tietoa. Tunne on vuorovaikutusta ja ajatuksia siitä, miksi teemme.
– Periksiantamattomuus taasen on jaksamista puskea eteenpäin. Pääsemme kohti tavoitteitamme askel kerrallaan. Välillä on hyvä ottaa askel taaksepäin, jotta pääsee kaksi eteenpäin.
Piispanen puhuu kaistalla pysymisen tärkeydestä.
– Meillä on alkupiste ja tavoite, mutta harvoin mikään asia etenee suoraan a:sta b:hen. Tärkeintä on kulkea oikea suuntaan.
Piispanen mainitsee konkreettisen esimerkin viime keväältä.
– Reisiluuni meni poikki. Silloin oli tehtävä kompromisseja ja uusia suunnitelmia kohti paralympialaisia.
”En minä ainakaan nähnyt pyörätuolissa istuvia Barbie-nukkeja vielä vuosituhannen alussa.”
Vammaisuudesta kyvykkyyteen
Piispanen ajattelee, että moni asia on edennyt viimeisen parinkymmenen vuoden aikana.
– En minä ainakaan nähnyt pyörätuolissa istuvia Barbie-nukkeja vielä vuosituhannen alussa. Nyt sellaisiakin on.
Tekniikka – esimerkiksi pyörätuoleissa – on kehittynyt valtavasti.
– Ja skeittirampit tehdään nykyään sellaiseksi, että niissä voi temppuilla pyörätuolillakin.
Piispanen haluaakin siirtää ajattelumallin disabilitystä (vammaisuus) kohti abilityä (kyvykkyys).
– Ei leimata vammaisuutta, vaan lähdetään liikkeelle siitä, mitä voidaan tehdä. Tämä on paraurheilun ja paralympialaisten lähtökohta, hän painottaa.
Ääni kuuluville
Piispanen on iloinen siitä, että vammaisuutta tuodaan esille yhteiskunnassa enenevissä määrin.
– Myös vammaisten itsensä ääni kuuluu yhä paremmin, hän suitsuttaa.
Piispanen haaveili jo hyvin nuorena liikunta-alan opinnoista Jyväskylän yliopistossa. Halvaantumisensa jälkeen hänelle todettiin, että eihän se ole sovelias paikka pyörätuolin kanssa liikkuvalle.
Jyväskylään Piispanen kuitenkin päätyi. Hän luki itsensä liikuntahallinnon maisteriksi.
– Epävarmuuden sietäminen on mielelle haastavaa, mutta siitäkin voi oppia. Tärkeintä on pysyä toimintakykyisenä, Piispanen sanoo.
”Kelaustuolit maksavat vähimmillään noin 8 000 ja enimmillään jopa 60 000 euroa.”
Resursseissa ja valmennusosaamisessa puutteita
Paraurheilun näkyvyys ja tunnettuus on lisääntynyt vuosien varrella, mutta petrattavaa löytyy edelleen.
Viisinkertainen paralympiamitalisti Toni Piispanen muistuttaa, ettei paraurheiluun erikoistuneita seuroja vielä juurikaan Suomessa ole.
– Yksi esimerkki löytyy tosin hyvin läheltä Kaarinaa. Turunseudun Kenttäurheilijoissa tehdään äärimmäisen tärkeää työtä, Piispanen kehaisee.
Hän kiittelee myös omaa seuraansa, Espoon Tapioita, panostuksista paraurheiluun.
Pyörätuolikelaus ei ole harrastuksena halvimmasta päästä.
– Kelaustuolit maksavat vähimmillään noin 8 000 ja enimmillään jopa 60 000 euroa, Piispanen mainitsee ja täsmentää, että kelaajien on usein maksettava kilpailuvälineensä omasta pussistaan.
– Seuroilla ei ole resursseja, ja valmennusosaaminen on verrattain heikkoa. Urheilija- ja valmentajapoluille saattamisessa on ongelmia, hän jatkaa.
Parayleisurheiluun on tulossa vääjäämätön ”kuoppa”. Viisinkertainen paralympiakultamitalisti Leo-Pekka Tähti on ilmoittanut Piispasen tavoin, että kesäiset Pariisin-mittelöt olivat hänen viimeisensä, paralympiatasolla ainakin.
Rohkaisua nuorille
Televisio- ja muu medianäkyvyys on toisaalta lisääntynyt.
– Parayleisurheilu on tässä keihäänkärkenä. Toivoisin, että trendi näkyisi muissakin lajeissa, Piispanen tarkentaa.
Paraurheilu-urasta haaveileville nuorille hän lähettää rohkaisevia terveisiä.
– Kannattaa kokeilla monia eri lajeja, siten se on oma juttu löytyy. Joukkue- ja yksilölajit tukevat yleensä toisiaan.
Piispanen itse aloitti ratakelauksen vasta vuonna 2010, mutta ensimmäisen MM-mitalinsa hän sai jo seuraavana vuonna.
– Urastani pyörätuolirugbyn parissa oli eittämättä hyötyä, Piispanen uskoo.
Piispanen urheili ja teki töitä samanaikaisesti. Vaikka urheilu-ura nyt päättyykin, työnteko jatkuu. Hän toimii tällä hetkellä opetus- ja kulttuuriministeriön alaisessa valtion liikuntaneuvostossa pääsihteerinä.
Vaikuttamista päätöksenteon taustalla
Kaarinan kaupungin vaikuttamistoimielimet esittelivät toimintaansa Kaarina-talossa keskiviikkona 2. lokakuuta. Paikalla olivat nuorisovaltuuston puheenjohtaja Eino Koskinen, vanhus- ja veteraanineuvoston puheenjohtaja Hannu Hurme sekä vammaisneuvoston puheenjohtaja Raimo Erkkilä.
Vaikuttamistoimielimet eivät tee varsinaisia päätöksiä lautakuntien tai kaupunginvaltuuston ja -hallituksen tavoin.
– Mutta toimimme kaupunkilaisten silminä, korvina ja suina, Hurme kiteyttää.
Toimielimet antavat lausuntoja ajankohtaisiin asioihin liittyen. Tavoitteena on vaikuttaa varsinaiseen päätöksentekoon. Nuorisovaltuustolla on aloiteoikeus kaupunginvaltuuston kokouksissa.
Vanhus- ja veteraanineuvostossa on edustajia kaupungin toimielimistä sekä alueen eläkeläis- ja veteraanijärjestöistä. Vammaisneuvoston kokoonpano on samansuuntainen: edustajia on kaupungilta ja vammaisjärjestöistä.
Nuorisovaltuusto valitaan demokraattisilla vaaleilla. Ehdolle voivat asettua nuorimmillaan 7.-luokkalaiset ja vanhimmillaan 19-vuotiaat.
