Se oli 50-luvun lopulla. Lossasimme – eli purimme – kansilastia proomuihin Meksikonlahdella, Havannaan kait olivat menossa. Sipsanteri (Laiva-asiamies) toi postia. Tervetullutta, jos mikä.
Jos nyt kysyttäisiin mihin uskot, Postiin vai Joulupukkiin, taitaisi pukki voittaa. Mutta silloin posti tavoitti saajansa, maailman äärilläkin.
Minäkin sain kirjeen, jonka sisällä oli kortti. Kuvassa oli Topeliuksen Koivu ja tähti, jonka opastuksella Luoja ohjaa kaksi lasta kotiin. Äitihän minunkin kortissani pyysi Luojan ohjausta pojalleen maailmalta, kotiin.
Silmäni hikoavat, kun muistan. Miten äiti lämpösi annoit ja ensi askeleet rinnallasi kannoit, kunnes löysin jalkani ja opin kiipeämään. Iso koivu pihassa oli majakkani. Ja näen pienen pojan kiipeämässä sen latvaan tähystämään maailmalle, jonka takana oli meri. Jonka kutsu oli täytettävä. Ennen en rauhaa saa.
Nyt oltiin täällä ja äidin kutsukin oli täytettävissä. Sillä tähtäimessä oli Merikoulu Raumalla ja laivastokin oli minusta kiinnostunut. Mutta tämä kotiintuloni oli järkytys. Pihakoivua ei enää ollut. Heti lähtöni jälkeen oli isä sen kaatanut. Sanoen, että se vie kaikki voimat kasvimaalta.
Ajattelin, että olisikohan se koivuni luovuttanut kaikki voimansa minulle. Ajatus tuntui lohduttavalta. Sillä aikuisuuteni alkoi koivun kuolemasta. Ja silloin päätin, etten enää koskaan naura puidenhalaajille. Metsähän on voiman lähde.
Paljon on elämässä tapahtunut sen jälkeen. Tällä iällä vuodet ovat lyhyitä kuin kuukaudet nuorena. Eikä postikaan ole koskaan vanhaa, kunhan sitä vaan tulee. Kun luukku rapsahtaa, tuntee olevansa elämässä mukana.
Ajan tasalla ollaan, sillä presidenttiähän ne silloinkin ammuskelivat, silloisen matkani aikoihin. Epäpoliittisena henkilönä en ota kantaa: onko Harris niin kamala, jos Trump on vielä kamalampi.
Kalevi Pirttijärvi
