Kun kolme dekkaria tiivistetään kahden tunnin näytelmäksi, vedetään väistämättä mutkia suoriksi. Turun kaupunginteatterissa parhaillaan pyörivä Hildur-näytelmä pohjautuu Satu Rämön kolmeen ensimmäiseen Hildur-sarjan teokseen. Paikoin tiivistämisessä on onnistuttu hyvin, mutta osin näytelmä tuntuu pikakelaamiselta.
Hildur on islantilainen rikosetsivä, jota kalvaa hänen oma perhetaustansa; 25 vuotta sitten kadonneet pikkusisarukset, Rosa ja Björk. Islantiin saapuu poliisiharjoitteluun myös suomalainen poliisi, Jakob, jolla on meneillään oikeustaistelu lapsensa huoltajuudesta.
Kun Rämön kirjoissa selvitetään useita Islannissa tapahtuvia murhia, on Satu Rasilan käsikirjoittamassa ja Anne Rautiaisen ohjaamassa näytelmässä keskitytty ennen kaikkea Hildurin omaan tragediaan. Muut rikokset on karsittu yhteen murhavyyhtiin, jota yhdistää tarina 13 islantilaisesta joulupukista. Käsikirjoituksen ratkaisu on toimiva ja näytelmän tarina yhtenäinen, vaikka juonikuviot ja henkilöhahmotkin eroavat osittain kirjojen juonista ja hahmoista.
Silti useassa joulupukkimurhassa, Jakobin huoltajuuskiistoissa ja Hildurin oman menneisyyden kaivelussa on yhdelle näytelmälle liikaa. Nopeatempoisuus jättää paikoin katsojan kylmäksi; murhat eivät ehdi koskettaa ja juonikuvioiden ratkaisut tempaistaan puskista. Murhamysteereille ominainen jännitys jää hiipumaan, kun katsoja ei ehdi jännittää tai arvailla itse murhaajaa.
Näytelmän pelastaa hieno visuaalinen toteutus ja sen luoma vahva tunnelma. Lavastuksen keskiössä on pyörivä aaltomainen rakennelma, mikä on esityksessä vuoroin aalto, vuoroin surffilauta, niin vuoristotie kuin makuuhuonekin. Myös valaistuksella, äänimaisemalla ja puvustuksella on tuotu hienosti ripaus islantilaiseksotiikkaa Turkuun.
Tarinan pikakelaamisesta huolimatta esitys jää plussan puolelle ja kerää varmasti Hildur-sarjan faneja katsomojen täydeltä Turkuun.
Voit lukea jutun Hildur-näytelmässä esiintyvästä kaarinalaisesta lapsinäyttelijästä täältä.
