Perheet kokoontuvat sunnuntaina yhteisen pöydän ääreen, kun Suomessa vietetään isänpäivää. Aamiaisia kärrätään sänkyyn, lahjapapereita revitään. Saattavatpa jotkut lähteä maakuntamatkallekin. Isoisä asuu kenties jossain vähän kauempana.
Monet ihmiset – ikäluokkaan katsomatta – julkaisevat viikonloppuna somepostauksia, joissa kiitellään isää menneistä vuosista ja uhrauksista. Tämä olkoon nyt allekirjoittaneen vastine sosiaalisen median kirjoitukselle.
Aloitin yleisurheilun 9-vuotiaana. En ollut liikunnallisesti lahjakas lapsi, mutta harjoituksissa oli aina hauskaa. Turvallisuuden tunteen loi tieto siitä, että isä oli aina lähellä. Hän nimittäin valmensi ryhmäämme. Etenin lopulta urheilulukiotasolle saakka ja nautin ihan kohtuullisesta kansallisesta menestyksestä. Isäni valmensi minua loppuun saakka, parikymppiseksi.
Lähdin opiskelemaan Tampereelle. Myönnettäköön, etten koskaan oikein kotiutunut Pirkanmaalle. Veri veti takaisin Turun seudulle. Siksi vietin aikaani Tampereella vain harvoin. Kun arki-illan myöhäisbussi lipui Turun linja-autoasemalle, oli isäni aina vastassa. Silloinkin, kun hänen oli pakko herätä seuraavana aamuna aikaisin töihin.
Vastaavanlaisia esimerkkejä voisi luetella loputtomiin saakka. Pienet teot viestivät välittämisestä ja rakkaudesta.
Kaikille sunnuntai ei kuitenkaan ole riemujuhlaa. Isä on saattanut siirtyä jo ajasta ikuisuuteen. Perhesuhteet voivat olla solmussa. Joku haluaisi olla isä, mutta siihen ei ole suotu mahdollisuutta.
Meillä on erilaisia tukiverkostoja ja elinpiirejä. Perheen käsite on lopulta abstrakti: toiselle se tarkoittaa ydinperhettä, toiselle esimerkiksi tiivistä ystäväporukkaa. Tärkeintä on pitää huolta lähimmäisistä.
Kiitollisuutta jaetaan toiseenkin suuntaan. Kerroimme taannoin MS-tautia sairastavasta Kimmo Kedosta, joka ryhtyi lastenkirjailijaksi tyttärensä inspiroimana. Vaikka tauti vie voimia, tuo tytär Kedolle valtavan määrän elämäniloa ja positiivisuutta.
