Pahimus voiteli loppiaisena innostuneena Järvisiään. Oli nimittäin povattu vihdoin ja viimein sitä, mitä Kaarinan kenties komein tervaskanto oli odottanut: lumimyräkkää. Valkoista ihanuutta laskisi maan ylle niin, että liikenne olisi Pekka Poudan ihanan turmiollisen ennusteen mukaan aivan solmussa ja aurauskalusto takuuvarmasti myöhässä.
Vaan mikä pettymys maanantaista kynttilänsulatusta, siiklausta ja puunausta seurasikaan. Mokomat kuusi senttiä höttöä, joka sekin ehti työpäivän aikana kutistua kolmeksi sentiksi nuoskalunta. Lumimyräkkä? Tuollainen nyyskäys, jolla ei tee keskusliikuntapuiston baanalla yhtään mitään. Tai sillä kuvitteellisella baanalla, jolle Pahimus itsensä ehti jo maanantain ja tiistain välisessä unessa kuvitella ja jonne harmituksissaan oli pakko tiistaina mennä lankkuparia liu’uttamaan Keskurin kupeeseen irtosoran päälle.
Ei luistanut, ei liukunut. Eikä yllättänyt. Mutta kyllä ketutti.
Milloin näistä talvista tuli tällaisia? Ensin saa kuukausikaupalla odotella ensimmäistä lumimyräkkää, ja sitten kun sen aika vihdoin koittaa, jää ”myräkkä” yhdeksi lehmänhenkäykseksi. Eikä seuraavasta korahduksesta ole tietoakaan.
Ai niin, saisikohan Kaarinassa jossain sporttiliikkeessä vaihdettua vasta voidellut, joskin jo elämänsä ehtoopuolelle ehtineet Järviset lenkkitossuihin?
