Rakastan runoutta, mutta en oikeastaan lue runoja. Minä kuuntelen niitä musiikin muodossa. Suomalaiset ovat kasvaneet tuntemaan runoja enttententten-loruista ja Saarijärven Paavosta, mutta ne eivät resonoi ainakaan omalla kohdallani kuten laululyriikka. Miksi siis laululyriikka puhuttelee enemmän?
Klassisiin ja perinteisiin runoihin suhtaudutaan tietynlaisella vakavuudella. Runebergin ja Eino Leinon kirjoitukset ovat äidinkielen tunneilta jääneet mieleen elämää suurempana taiteena. Onko siis ihme, jos runokirjat jäävät varjoon?
Laululyriikka on taas arkisempaa, suoremmat ja yksinkertaisemmat sanoitukset eivät välttämättä vaadi kovaa tulkitsemistyötä. Laululyriikka on saavutettavampaa myös sikäli, että sen sisällä on tilaa erilaisille genreille hevilyriikoista kasariralleihin ja päivänpolitiikkaa käsitteleviin räppeihin.
Minusta tuntuu, että laululyriikoista löytyy sanoituksia, jotka puhuttelevat minun kokemuksiani kaksikymppisenä. Sen sijaan kirjaston runoteosten hyllyllä kaikki tuntuu etäisemmältä. Liekö syynä sukupolviero, mutta vaikka lukiossa eräs äidinkielenopettajani aloitti jokaisen tunnin runolla, olen lukenut kaikki Heli Laaksosen runokirjat ja koko koulu-urani ajan runoja on nostettu esille, ei yksikään niistä ole herättänyt tunteita samalla tavalla kuin laululyriikka.
Laululyriikka ei tarjoa ainoastaan samaistumista, mutta mahdollisesti myös yhteisön esimerkiksi bändin faneista. Olen ystävieni kanssa jutellut paljonkin laulujen sanoituksista, niiden merkityksistä ja teemoista.
Uskallan väittää, että suurinta osaa ikäluokastani laululyriikka puhuttelee enemmän. Se on saavutettavampaa, tunteellista, viihteellistä ja nykyajassa kiinni selkein sanoin. Laululyriikka luo mielestäni siis samanlaista kulttuurillista vaurautta kuin esimerkiksi sata vuotta sitten kansallissankareidemme kirjoittamat runot.
Eeria Niskakoski
