Kauppiaat ovat ajaneet vanhan naisen ohitse. Ennen riitti, että tilaamassani lehdessä ja muissa postilaatikkoon kilomäärin kannetuissa mainoksissa oli irtileikattavia kuponkeja, joilla sai alennusta kaupan tuotteista. Ei tarvittu nimiä ja osoitetietoja.
Sitten piti hankkia muovikortti, jota höylätään kassalla ennen maksua ja siten saa tuotteisiin alennusta. Muovikortin hankintaan pitää antaa henkilötietoja ja siten kauppiaat saavat tietoja kulutuskäyttäytymisestäni. Sinänsä hyvää markkinataitoa.
Minulla on vanha Nokia (x vuotta toiminut, maksoi silloin 39 euroa) ja nyt minun pitäisi ostaa 300–600 euron älypuhelin, johon voi ladata eri liikkeisiin soveltuvia sovelluksia, QR-koodeja ja äppejä, jotta saisin viisi leivonnaista edullisemmin kuin kolme sellaista käsirahalla.
Kehitys kehittyy – minä en.
Pistää miettimään, millaisia lehmänkauppoja kaupat ja puhelimet tekevät, jotta saadaan molempien tuotteita paremmin kaupaksi. Myyjät vakuuttavat kaiken olevan asiakkaan eduksi, mutta kukahan on lopulta nöyrä maksaja.
Olen syrjäytynyt omasta tahdostani, koska vielä en halua ”älypuhelinta”, vaan haluan uskoa, että älyä on enemmän korvieni välissä kuin puhelimen ja korvan välissä. Mutta uuden puhelimen hankintaan pakottavat kaupat, virastot, Varha, verohallinto ja nykyinen sosieteetti kuten Whatsupp, jota jopa työyhteisöt ja taloyhtiöt käyttävät. Pakko niihin kait on alistua, jotta pysyisi pinnalla ja tietoisena, mitä naapurissa tapahtuu ja mistä saa halvimmalla leipää ja kalaa.
Haluaisin tietää, mitä tapahtuu tietoturvalleni, kun kyberhäirintä eskaloituu ja kaikki äppitietoni leviävät pilviin pimeisiin.
Ilona Lehtinen
