Olen aina tuntenut mennessäni johonkin yhteisöön, että minä olen se, joka huomataan. Mutta ei minua välttämättä tarvita vesittämään tärkeitä asioita kyseenalaisella viisaudellani. Näin ratkaisuun astutaan liian aikaisin.
Niinpä sille amerikkalaiselle Timesin toimittajalle, jota hirvitti Suomen pienet kahvikupit. Olisi pitänyt kertoa, että se eka kupillinen on vasta avaus, santsikupit jatkavat keskustelua. Ei onnellisuus synny jenkkien isolla mukilla.
Myös huumorin erottaminen tosiasiasta on taito. Tosikoita on vaikea sulattaa. Mieleeni tulee ne Postipankin viininpunaiset kirjekuoret, jotka tulivat joka kuukausi. Niissä oli selventävä tieto: lapsilisät 320 Mk, panot yhteensä 320 mk. Se oli sitä aikaa, kun pankkikortit tulivat käyttöön ja pankeissa käytiin harjoittelemassa ”näpyköintiä”.
Niinpä minäkin menin Mariankadun Osuuspankkiin, se oli AY-pankkikin. Ja siellä oli suosikkikassanikin. Siellä hän hymyili niin etäisenä, mutta kuitenkin niin lähellä. Kysyin sopertaen: ”Saanko minä opetusta?” Hän keskeytti ja sanoi: ”Kaikki simulaattorit ovat nyt käytössä, mutta opastan teitä takahuoneessa.”
Pidättelin itseäni, etten olisi juossut hänen ohitseen. Loppu onkin sitten kuin unennäköä. Hänen hameessaan oli paljon nappeja. Kuulin hänen sanovan: ”Napit ovat nyt näpyköitä ja painakaa niitä ylhäältä alaspäin. Painakaa ok, Painakaa ok, Painakaa ok. Nyt tuntuu jo paremmalta, mutta painakaa vielä kerran ok.”
Olin kuulevinani hänen sanovan: ”Väärä tunnusluku, aloitetaan alusta.”
Nöyryys ja tottelevaisuus eivät ole koskaan olleet hyveitäni, mutta nyt toimin sokeasti tuon ihanan äänen ohjaamana. Viimeinen muistikuvani on, kun hän sanoi: ”Ottakaa rahat ja kuitti.”
Sitten soi herätyskello. Jossain toivotettiin huomenia.
Nyt sinä olet ihan itsesi näköinen mies.
Kalevi Pirttijärvi
