Itärajan takaa tulee kutsumattomia ja ei-toivottuja tulijoita. Ne ovat tehokkaasti ja itsenäisesti levittäytyneet jo pitkälle Etelä- ja Keski-Suomeenkin.
Sikatilalliset eivät ole mielissään Sus scrofa -tulijoista. Niissä piilee ASF-vaara eli sikarutto. Se ei tartu ihmiseen, mutta voi romahduttaa elinkeinon ja sitä harjoittavan tilan.
Toinen tulijaryhmä on kaduilta ”pelastetut” koirat, joita roudataan tänne muualta Euroopasta lemmikeiksi. Hellyttävä katse ruskeista silmistä, ja kauppa käy suojelun ja adoption nimissä.
Ihminen haluaa auttaa kaikin tavoin – miettimättä seurauksia ja miten järkevää ”avunantaminen” on. Inhimillisesti ajatellen katukoirien elämä ei liene hääppöistä. On nälkää, sairauksia, tappeluita, jatkuvaa penikoimista. Totta kai ne täytyy pelastaa.
Anovan ja hellyttävän katseen yli ei nähdä. Tuontikoirissa saattaa piillä todellinen tautiriski – huolimatta rokotuksista, lääkityksistä ja hellästä hoidosta. Terveeltäkin tuntuva koira voi kuitenkin kantaa tautitekijää, joka voi tarttua toisiin eläimiin ja jopa ihmisiin.
Vesikauhu ja ekinokokkoosi ovat pahimpia. Terveeltä näyttävä tuontikoira voi kantaa näitä. Kaikista taudeista ei vaadita tutkimusta kuten penikkataudista, parvovirusripulista tai sydänmatotaudista. Koiria voidaan myös muiluttaa rajan yli väärennetyillä papereilla, jolloin niiden todellista taustaa ei tiedetä.
Lisäksi tuontikoirilla voi olla pahoja käytöshäiriöitä, jotka voivat aktivoitua yllättäen rakastavassa suomalaisperheessä, jos koira reagoi johonkin äänensävyyn tai eleeseen, joka ennen on tuottanut tuskaa.
Katukoirakulttuuri tuskin loppuu tuomalla koiria Suomeen. Jos on niin kova halu auttaa kulkureita, voi mennä kohdemaihin ja perustaa sinne pelastuskoteja ja yrittää muuttaa maan lainsäädäntöä siten, että kulkukoirapopulaatioita ei enää synny. Samoin paikallisten valistaminen koirienpidosta kuuluisi asiaan.
Geenivirtaa rajojen yli on, mutta sitä voi rajoittaa järjenkäytöllä. Possut juoksevat miten tahtovat – koiria ei tarvitse tänne kantaa.
Ilona Lehtinen
