PIIKKIÖ, KAARINA
Tapaamme Piikkiössä Turun yliopiston folkloristiikan dosentin ja synkän turismin tutkijan Tuomas Hovin. Romanian Dracula-turismista väitellyt Hovi lienee oikea ihminen kertomaan siitä, miksi kadonneiden kohtalo kiinnostaa ihmisiä jopa kotitalolla vierailuun asti.
Hovin mukaan kyse on tarpeesta saada selvyyttä ratkaisemattomiin asioihin. Yleisesti kammottavat, kauhistuttavat ja hurjatkin asiat ovat aina kiinnostaneet ihmisiä.
– Keskittyminen vain näihin rikostapauksiin on varmaan ilmiönä hiukan uudempi. Ehkä siinä on uutismedian vaikutus mukana, Hovi puntaroi.
Synkkä turismi on kuitenkin Hovin mukaan satoja vuosia vanha, ellei vanhempikin.
– Rooman gladiaattorinäytöksetkin tavallaan olivat synkkää turismia, että matkustettiin katsomaan tällaisia tapahtumia. Myöhemmin esimerkiksi Napoleonin sotien aikana ihmiset matkustivat katsomaan turvallisen välimatkan päästä seuraamaan todellisia sotatapahtumia.
Pimeä tai synkkä turismi tarkoittaa matkantekoa kohteisiin, joissa vierailupaikat liittyvät jollain tavalla kauhuun, kärsimykseen tai katastrofeihin. Myös suruturismista saatetaan puhua, kun ilmiö liittyy onnettomuuspaikkoihin.
Tirkistelyä vai tiedonjanoa?
Lähdemme kävelemään Pontelan K-marketilta kohti Peipontietä, jossa Piia Ristikankare asui ennen katoamistaan. Missä kulkee ulkoilun, asioista kiinnostumisen ja synkän turismin välinen raja? Hovin mukaan se on häilyvä. Monet tuntuvat pitävän rikos- tai katoamispaikoilla vierailun omana tietonaan.
– Luulen, et siinä voi olla vähän semmoinen olo, että saisiko tänne tulla. Taka-alalla on ajatus, että onkohan tämä ihan sallittua. Sen takia sitä ei tuoda niin vahvasti esille, Hovi pohtii.
Itse hän on seurannut Ristikankareen katoamisuutisointia, muttei ole tapaukseen laajemmin perehtynyt. Ennen tapaamista Hovi on lukenut Wikipediasta koosteen katoamisesta. Hän ymmärtää myös sen, miksi murha.info on niin suosittu alusta. Sen lukeminen voi kasvattaa halua lähteä paikan päälle tutkimaan, mistä oikein on kyse.
– Tavallaan voisi ajatella, että se liittyy samaan myös. Erilaisilla ihmisillä on halu saada selvyyttä erilaisiin asioihin. On varmaan sisäänrakennettu ominaisuus saada selvittää syy, miksi jokin on tapahtunut, ja mitä on tapahtunut.
Saavumme Ristikankareiden talolle, joka alkaa jo verhoutua kasvillisuuteen. Peipontie on hiljainen keskellä arkipäivää, kuten koko Piikkiö. Ohi on kuitenkin helppo kävellä kenenkään siitä häiriintymättä. Jos ulkopuolisen kiinnostus ajaa talon pihalle tai sisätiloihin asti, se herättää jo Hovin mukaan moraalisia kysymyksiä näissä tapauksissa, joissa uhrin omaiset ovat elossa.
Jos unohdetaan vähemmistöön jäävä tirkistelynhalu, syy paikan päällä vierailulle on ihmisten tarve saada selkeyttä ja ymmärrystä asialle.
– Jos käy siellä paikan päällä, on helpompi ehkä saada jotain, ja itsekin ajatella, että mitä siinä on voinut käydä. Siinä on se konkreettinen puoli, että on käynyt paikalla. Ja sitten toisaalta voi olla ihan yleinen halu nähdä ne paikat, jotka ovat olleet mediassa esillä. Motiivit vaihtelevat.
Mikä on Hovin mielestä median vastuu rikosuutisoinnissa? Koska kuvio liukuu sensaatiohakuiseksi ”roskaviihteeksi”?
– Tutkijana en ehkä halua ottaa vahvaa kantaa tällaisiin asioihin. Tutkin ilmiötä, en välttämättä halua sanoa, onko se oikein vai väärin, myöskään median osuus. Tietenkin siinä on se, että toistaalta tuodaan asia esiin, että ihmiset tietävät, mitä mahdollisesti on tapahtunut. Sitten on se negatiivinen puoli, se voi aiheuttaa negativiisia sivuvaikutuksia. Niin kuin vaikka se, että häiritsevästi käydään vierailemassa pihapiirissä ja tunkeudutaan, avataan ovia ja jotain tämän tyyppistä, niin pitkälle menevää häiriötä.
Keskustelu lisää hyviä ja huonoja seurauksia
Myös somekirjoittelut saattavat vaikuttaa rankastikin etenkin uhrin perheen elämään. Kuitenkin vanhojen tapausten uutisointi ja yleinen näkyvyys voi lopulta tuoda ratkaisevan yleisövihjeen.
– Se ei ole joko tai, vaan siinä on kaksi puolta. Pitää löytää se keskitie siitä väliltä.
Jos asioita rummutetaan sosiaalisessa mediassa, siihen voi mahtua myös syytöksiä lähipiiriin.
– Sitä ei haluta tietenkään kokea. Voi olla myös uhrin syyttämistä, mikä läheisille tuottaa ymmärrettävistä syistä surua. Ei haluta enää uudestaan läpikäydä asiaa, varsinkaan jos läheiset ovat tavallaan jo hyväksyneet sen, että perheenjäsen on kadonnut ja todennäköisesti kuollut.
Lähdemme kävelemään Ristikankareen kotitalolta Pontelaan, jonne pääsisi myös suoraan Ristikankareiden takapihalta. Suuntia, joihin Piia olisi voinut kotoaan lähteä, on yhtä monia kuin tutkintalinjoja.
Pohdimme Hovin kanssa pikkupaikkakunnan ilmapiiriä. Toni Valon lausuma Twin Peaks -vertauskuva hymyilyttää Hovia, mutta se sisältää myös ajatuksen vaikenemisen kulttuurista. Jos joku oikeasti tietää jotain, miksei hän kerro siitä poliisille?
– Ehkä yleisesti, jos virkavallalle puhuminen pelottaa, kyse on pelosta, että jos heitä syytetään jostain. Se voi olla yleinen, mutta turha pelko. Jos on niin, ettei kukaan ole puhunut, voi tulla ajatus: jos kukaan ei puhu, minäkään en puhu. Ja pitääkö puhua vai eikö pidä? Tämä on kuitenkin aika pieni paikkakunta. Ajatuksena voisi olettaa, että kyllä joku nyt jotain tietää. Tai pitäisikö jonkun tietää, kun tämä on niin pieni paikka?
Hovi uskoo, että ikä vaikuttaa siihen, puhutaanko kadonneesta vai ei.
– Voisi kuvitella, että enemmän aiheesta puhuminen ja varsinkin paikalla käyminen kiinnostaa nuorempia. Vanhemmalla väellä saattaa olla, että asiasta puhutaan, muttei ehkä julkisesti niin paljon.
Yhtä suosituksi synkän turismin kohteeksi Piikkiö ei ole muodostunut kuin Kyllikki Saaren hauta ja Bodominjärven murhapaikka. Näistä uhrit ovat löytyneet, mikä lisää ihmisten kiinnostusta käydä paikalla.
Vaikka Piia Ristikankareen tapauksessa vaikuttaa, että kaikki on jo tutkittu, ratkaiseva vihje voi silti vielä löytyä. Siihen asti lienee syytä varautua kotidekkaristien tutkimusmatkoihin.
– Tämä on joka tapauksessa olemassa oleva kulttuurin osa. Kunhan muistetaan, ettei siitä saa aiheutua ihmisille haittaa, Hovi summaa.
