Meistä jokainen lienee joskus kärsinyt toiseuden tunteesta. Kun liitymme osaksi yhteisöä, joka on jo alkujaan tiivis, voi sen jäseneksi pääseminen olla vaikeaa. Lapsi vaihtaa koulua, nuori aloittaa vieraassa opiskelupaikassa, aikuinen muuttaa uuteen naapurustoon. Dynamiikka muuttuu, ja yhteisön konkarit voivat mieltää tulokkaan uhaksi.
Mikäli niin käy, voi tilanne kärjistyä esimerkiksi (koulu)kiusaamiseksi. Kiusaaminenhan ei valitettavasti ole mikään lasten yksinoikeus, aikuiset osaavat tuon epäjalon taidon ihan samalla tavalla.
Paljon on kiinni sekä tulokkaan että konkareiden asenteesta. Hitaasti lämpiävän totuttautuminen vie pidempään. Tällöin malttia kaivataan myös yhteisön muilta jäseniltä. Hiljaisuus ja vetäytyväisyys eivät välttämättä ole pahansuopaisuutta. On annettava aikaa ja tilaisuuksia.
Aina yhteisöt eivät ole vastaanottavaisia. Tulokas joutuu silmätikuksi, koska ei tunne käytänteitä, normeja ja kirjoittamattomia sääntöjä. Näin ei saisi olla. Ihminen ei pärjää tässä maailmassa yksin. Verkostoituminen on avainasemassa, tarvitsemme muita ihmisiä.
Kerroimme taannoin littoislaisesta Rami Jokisesta, joka kärsii harvinaisesta lihastaudista. Jokinen on elänyt sairauden kanssa käytännössä läpi elämänsä. Oireilu on aiheuttanut paitsi hämmästyksen myös häpeän tunteita.
Kaikki asiat eivät ole omissa käsissämme. Jokisen sairastama tauti on perinnöllinen, hän ei ole sen syntyyn voinut vaikuttaa. Silti ihmiset tekevät omia perättömiä olettamuksiaan. Homo sapiens on taipuvainen raakoihin yksinkertaistuksiin.
Invalidiyhdistyksen aktiivit kertovat Suomen esteettömyys- ja saavutettavuuskehityksestä. Matka optimitilanteeseen on edelleen pitkä. Suunnittelijat suunnittelevat, mutta eivät kuule kokemusasiantuntijoita riittävissä määrin. Lopputulos voi olla surkea.
Meidän on syytä muistaa, ettei kaikki näy päällepäin tai ensisilmäyksellä. Antamalla mahdollisuuden opimme lisää.
