Pahimus ilahtui pyöräillessään erään paikallisen liikuntakentän ohi männäviikolla. Vaikka celsiukset olivat verrattain matalalla ja pisaroitakin hiukan tihutteli, oli kentälle kokoontunut aimo sakki lapsia jalkapalloa pelaamaan.
Täytyy korostaa, ettei kyseessä ollut mikään parin nuorukaisen porukka – lukumäärä liikkui kymmenessä, ellei ylikin. Siinähän olisi voinut viritellä jo pienet pesispelitkin.
Mitä erityisen ilahduttavaa näyssä sitten oli? Kännykät ja digilaitteet vievät mennessään. Kun kavereiden kanssa voi soitella videopuheluita, ei heitä tarvitse tavata ”tosielämässä”. Postikortit ovat vaihtuneet näkymättömissä verkoissa viuhuviin sovellusviesteihin. Kokouksiakin pidetään kaiken maailman teamseissa ja zoomeissa. Kahvit ja pullat jäävät täten nauttimatta.
Kyse ei suinkaan ole vain lapsista ja nuorista. Ihan samalla tavalla me varttuneemmatkin laitteisiimme koukutumme. Algoritmit ovat vastustamattomia. Pitäisi lukea kirjaa, mutta ajatuksemme hukkuvat videopätkiin.
Tekstin alussa mainittu kaveripoppoo osoittaa, että peli on kaikkea muuta kuin menetetty. Yhteisöllisyydessä on edelleen voimaa. Teknologia helpottaa arkeamme, mutta ei sivuuta kaikkea muuta. Maalit ja läpilyönnit aiheuttavat edelleen endorfiiniryöpyn.
Loppuun vinkki aikuisille: pitäkää joskus ne kokouksenne face-to-face, saatatte yllättyä. Muiden ihmisten läsnäolo tekee hyvää.
