Jalkapallossa (maajoukkuetasolla) ei tänäkään vuonna ole ollut muuta hyvää kuin hyttysten puuttuminen.
Viimeksi on turvauduttu kotkalaiseen joulupukkiin, joka teki ansiokkaan elämäntyönsä Englannissa. Meillä taso on tosi surkea. Ulkomaalaiset ovat sitä vähän nostaneet seuratasolla.
En täysin usko geeniperintään, sillä isäni oli maanviljelijä. Minä kiersin pellot kaukaa ja lähdin isoon kylään urheilemaan. Mutta urheilussa uskon aikaisin aloitettuun harjoitteluun. Ja kun ihminen paneutuu siihen mitä haluaa, hän oppii mitä vain.
Varhainen aloitus, sehän on äkkiä korjattu. Äitiyspakkaukseen vaan jalkapallo. Nyt se olisi helppoa, kun sitä muutenkin päivitetään. Tällä ratkaisulla on avioliiton onnistumisenkin kannalta merkitystä. Isäntä saa ”kriisiaikana” harjoitella palloilukikkojaan, juniorille opetettavaksi.
Eipä mene lujaa yleisurheilussakaan. Varsinkin kestävyysjuoksu on nimensä veroista, suomalaisilta kestää matka kuin matka juosta kauan. Jos kilpailussa heistä näyte otetaan, niin vain siksi, että saataisiin selville, miten ihmiseen voi kertyä niin paljon hitaita soluja.
Luin jostain, että Amerikassa on saatu nostettua hiirien nopeutta 70 prosentilla, kun niille on annettu huumeita. Meillä ei huumeita käytetä. Joutuisimme syöttämään kissoillekin anabolisia steroideja suorituskyvyn parantamiseksi.
Paras oppi tulee yleensä kantapään kautta, mutta se vain parantaa asian muistamista. Maailmaa kiertäessäni huomasin, että repussani on sellaista kotoa saatua, joka ei paina mutta on tosi tarpeellista: kunnioitus toista ihmistä kohtaan, ihonväriin katsomatta.
Ei maailmalla rikastu, mutta viisastuu. Reppuni ei ole vieläkään tyhjä, 85 vuoden käytön jälkeen.
Kalevi Pirttijärvi
