Lueskelin viime viikonloppuna Helsingin Sanomien Kuukausiliitettä. Lehdessä oli oivaltava juttu, jossa oli haastateltu tulevia ekaluokkalaisia eri sanojen merkityksestä. Lapsia pyydettiin selittämään auki esimerkiksi sanat demokratia, rikas, sushi ja vanhuus. Lukijoille tiedoksi, että vanhuus tarkoittaa eskari-ikäisten mielestä sitä, että lukee sanomalehtiä ja kuolema lähenee. Toivotaan, että näillä ei ole syy-yhteyttä.
Ajatuksia herättävä oli myös lasten selitys sanalle lapsuus. Lehden jutussa lapset olivat kuvailleet sen sanoin ”joku haluaa aina kertoa, että mitä oli sen lapsuudessa.” Käsi ylös kuinka moni on viime viikkojen aikana sortunut samaan.
Koulujen aloitus kirvoittaa usein kärkkäitäkin mielipiteitä siitä, millaista nykylasten koulunkäynti on. Paljon puhetta aiheuttanut aihe on ollut kesällä voimaan tullut lakimuutos, joka kielsi kännyköiden ja muiden mobiililaitteiden käytön oppitunneilla. Moni koulu ehti kieltää puhelimet jo kokonaan koulupäivien aikana. Kaarinassa tähän otettiin tuumaustauko. Kaupungin johtava rehtori oli sitä mieltä, että myös lapsille ja nuorille pitää antaa tilaa kertoa ajatuksistaan ennen kuin sääntöjä sanellaan ylhäältä käsin.
Tässä kohtaa vertaaminen omaan lapsuuteen on turhaa. Kun nykyisten koululaisten vanhemmat olivat itse peruskoulussa, kännyköitä ei joko ollut, tai sitten niillä ei pystynyt paljon soittamisen ja tekstiviestien lähettämisen lisäksi tekemään. Se, että itse leikki välituntisin pikipataa ja hyppäsi hyppynarua, ei tarkoita sitä, että jos meidän kouraamme olisi isketty älypuhelimet, olisimme automaattisesti valinneet muut huvit.
Vertailun sijaan esimerkin näyttäminen toiminee paremmin. Osaisivatko aikuiset pitää puhelimensa repussa koulupäivien jälkeen? Vai tarvitaanko meillekin oma laki?
