Maaliskuun lopulla tapasin ensimmäisen kerran uuden kaverini. Olin mielessäni hahmottanut tulevan kaverisuhteeni niin, että se kestää ainakin sellaiset viisitoista vuotta. Ikää alkaa siinä vaiheessa minulla olla jo paljon, ja kaverini on silloin aikuinen. Nyt hän on 9-vuotias, ja hänet on minulle valinnut Jonna, joka pyörittää mieskaveritoimintaa Turun seudulla.
Mieskaveritoiminnassa isättömille perheille tarjotaan mahdollisuus saada ”miehen mallia” lapselle, jonka elämästä isä puuttuu. Mieskaverit eivät kuitenkaan korvaa isiä, vaan ovat nimenomaan mieskavereita.
Tuo ilta maaliskuussa oli oikeastaan prosessin neljäs vaihe.
Ensimmäisen kerran kuulin moisesta Helsingin venemessuilla varmaankin yli 20 vuotta sitten. Meni kymmenen vuotta, sain itse kaksi poikaa, ja kun lehtijutun aihetta pohtiessani päädyin kirjoittamaan aineettomasta joululahjasta, muistui asia mieleeni.
Taas kului kymmenen vuotta, omat pojat tulivat täysi-ikäisiksi, ja päätin että asian vatvominen on nyt syytä lopettaa. Menin mieskaverikurssille. Tämä siis vaihe kolmonen.
Neljäs vaihe oli, kun vastasin myöntävästi ehdotukseen ryhtyä mieskaveriksi nykyiselle pikkukaverilleni. Tämä tapahtui keskusteltuani äidin kanssa pojasta, minusta, arvoistamme ja toiveistamme. Ja molempien vastattua ajatukseen Kyllä.
Tapaan kaveriani noin kolmen viikon välein. Käymme potkimassa jalkapalloa, uimassa, lentopallomatsissa, kävelemässä rannalla, kirjastossa. Museossa olemme käyneet jo kahdesti taidetta ihmettelemässä. Koristreeneissä olemme käyneet, kiipeilemässäkin, lätkämatsiin olemme menossa, ja innoissani odotan jouluaattoa, että pääsen maistamaan häneltä joululahjaksi saamiani piparkakkuja.
Poika on fiksu kuin mikä, sanavarasto kielii isosta lukemisharrastuksesta, ja kaveri on, kiitollista kyllä, utelias monenkin asian suhteen. Pyrin välttämään isoa elämysilotulitusta ja pitämään tekemisen aika arkisena.
Itse olen viihtynyt parhaiten keskusteluissamme, puheenaiheita kyllä löytyy. Meillä on kivaa ja tykkään tehdä maailmaa hiukan paremmaksi pienillä teoilla. Hän on jalkapalloihmisiä, minä koripalloihmisiä, mutta tämänkin ristiriidan yli olemme päässeet. Ajaessani autoa näen kyllä silmäkulmasta, että minua tarkkaillaan tarkkaavaisesti. Olenhan malli. Toivottavasti hyvä sellainen.
Pekka Tenhonen
