Viime perjantaina piti heti aamusta tarkistaa, vaikuttaako lakko käyttämääni bussivuoroon. Preliminäärikokeeseen oli päästävä, joten olin sangen helpottunut, kun bussi saapui pysäkille. Olen aina pitänyt bussimatkoja vain kuljetuksena paikasta toiseen, vaikka tarkemmin ajateltuna ne tarjoavat meille paljon enemmän.
Matkani bussissa taittuvat tyypillisesti napit korvilla, muihin maailmoihin eksyneenä. Maisemat lipuvat lyhyilläkin bussimatkoilla seesteisesti ohi ja pää on täysin joutokäynnillä. Bussimatka tarjoaa päivittäin pienen rauhoittumishetken, ja ehkäpä juuri siksi meillä on myös aikaa kohdata muita bussissa.
Eräs ystäväni kutsuikin yhteisiä matkojamme bussiterapiaksi, sillä saatoimme puhua silloin syvällisemmin kuin koko koulupäivän aikana. Bussissa keskusteluja ei käydä pelkästään ystävien kesken, vaan vuosien aikana sitä on vitsailtu myös ventovieraiden kanssa. Ne hetket tuntuvat inhimillisiltä: erilaisia ihmisiä yhdistää lopulta matka, ei määränpää.
Toisinaan pääsemme näkemään myös pilkahduksia yhteisöllisyydestä ja jopa suoranaisesta hyvyydestä. Erään kerran bussissa lastenvaunujen kanssa ollut äiti huomasi, että vieras tyttö pudotti jotain lattialle lähtiessään. Äiti pyysi bussikuskia odottamaan ja lähti viemään unohtunutta tavaraa jättäen vaunut paikoilleen. Kuski sulki kuitenkin ovet ja lähti liikkeelle ennen kuin vaunuissa odottavan vauvan äiti ehti takaisin kyytiin. Onneksi muut matkustajat vaativat nopeasti kuskia pysähtymään ja avaamaan ovet. Ilman tuntemattomien huolenpitoa kyseisellä äidillä olisi ollut huomattavasti huonompi päivä.
Uskon, että kiivastahtisessa arjessa pienten hetkien ja tekojen arvostaminen on yhä tärkeämpää hyvinvoinnin ja jaksamisen kannalta. Koska vuosien varrella tällaiset pienet hetket ovat usein kulminoituneet yllättävästi bussimatkoihin, ajattelen, että meidän pitäisi arvostaa niitä enemmän.
Eeria Niskakoski
