Pahimuksella on yksi kesärutiini, joka toistuu vuosittain. Kun Bond-elokuvat rävähtävät eetteriin, katson tunnollisesti niistä jokaisen. Yhä edelleen, vaikka ne joka suvi tulevatkin samalta kanavalta. On nimittäin elokuvia, joiden katselemista voi pitää eräänlaisena tajunnanräjäyttävänä sukupolvielämyksenä. Sitten on toisenlaisia filmejä, jotka palvelevat kevyempiä tarkoituksia: niitä voi seurata hiukan toisella silmällä ja hyvillä mielin. Ehkä arvaattekin, kumpaan kategoriaan lasken ”nollanollaseiskat”.
Jostain syystä Bondeihin ei kyllästy, vaikka niiden kaavamaisuus toistuu rainasta rainaan. Niihin ehdollistuu kuin koira kellonsoittoon konsanaan.
Yhtä asiaa allekirjoittanut kuitenkin pitää melko surkuhupaisana. Kun pääpahisten ja kätyreiden tarkoituksena kuitenkin on lahdata Bond, miksei sitä voi tehdä helpoimman kautta? Antagonistit keksivät mitä innovatiivisimpia ja ihmeellisimpiä kidutusmenetelmiä, kun yksinkertaisesti voisi vain painaa liipaisimesta.
Eikä siinäkään vielä kaikki. Suurissa voiman tunnoissaan pahikset paljastavat suunnitelmansa salaiselle agentille, kun tämä on tuotu maan uumenissa sijaitsevaan komentokeskukseen. Loput sitten jo arvaammekin. Bond pakenee pidättäjiltään ja pilaa juhlat. Maailma on jälleen kerran pelastettu.
No, voisivathan Bondit olla melko tylsiä, jos pahikset etenisivät suoraviivaisesti. Ja tuotantoyhtiönkin kassa kilahtaa, kun uusi seikkailu saavuttaa massiivisen katsojakuntansa.
