Mitä eroa on huumorilla, joka yhdistää ihmisiä ja huumorilla, joka jakaa?
Parhaimmillaan huumori keventää raskaita aiheita, pahimmillaan loukkaa. ”Mistään ei saa enää vitsailla, kun aina joku loukkaantuu” -kommentteja kuulleena sanoisin, että hyvän ja huonon maun raja voi tuntua veteen piirretyltä viivalta. Mistä saa siis vitsailla ja kenelle saa nauraa?
Jos joku sanoo, että toisille ei saa nauraa, väitän vastaan. Olen roast-huumorin eli herjaamisen ystävä. Siinä kuitenkaan ei ole kyse toisen nöyryyttämisestä, vaan kekseliäiden huomioiden tekemisestä. Onnistunut herja osuu esimerkiksi itsevarmuuksiin tai saavutuksiin, mistä piikittelyn lisäksi välittyy kunnioitus. Näin herjat eivät ole ilkeitä, ja kohde voi nauraa mukana.
Arkihuumoriin herjauksen säännöt sopivat mielestäni myös. Olen itse kyllästynyt kaiken maailman blondivitseihin, joissa usein nainen esitetään vähättelevässä valossa. En ole ylpeä naisia alistavasta historiasta, puhumattakaan nykyäänkin esimerkiksi palkoissa näkyvästä epätasa-arvosta. Siksi en näe siitä muistuttavaa ”harmitonta” blondivitsiä huvittavana.
Satiiri ja piikittelevä huumori taas naurattavat eniten, kun se osuu valtaapitäviin. Viime keväänä MTV julkaisi Tabu-sarjan, jossa näyttelijä Pekka Strang tapasi erilaisten haasteiden kanssa eläviä ihmisiä ja kirjoitti kokemustensa pohjalta vitsejä. Vitsit uppoavat, koska ne eivät pilaile vähemmistöjen kustannuksella, vaan kertovat yhteiskunnallisista olosuhteista ja epäkohdista eli valtarakenteista.
Mitä eroa on siis huumorilla, joka yhdistää ja huumorilla, joka jakaa ihmisiä? Kyseessä on mielestäni tilannetaju ja ympäristön lukeminen. Kaikki vitsit eivät sovellu julkisille paikoille tai uppoa muihin, mutta se ei kavenna sitä, mitä saa pitää hauskana. Vitsaillessa kannattaa siis muistaa, missä asemassa ja tilanteessa pilailee.
Eeria Niskakoski
