Taina Saarisen työ on niin harvinainen, ettei sille löydy edes ammattinimikettä. Saarinen kutsuu itseään puheenpitäjäksi, mutta sekin vaatii rinnalleen selityksen. Hän nimittäin puhuu työkseen uskonnottomien hautajaisissa.
– Ei meitä monta ole, mutta en ole ainoa, hän kuvailee kollegoidensa määrää hymyillen.
Tilastokeskuksen mukaan kolmasosa suomalaisista ei kuulu mihinkään uskontokuntaan. Saarinen kertoo, että uskonnottomat hautajaiset ovat hyvin samanlaiset kuin uskonnollisetkin hautajaiset. Vainajalle järjestetään jäähyväistilaisuus, joka vastaa kirkollista siunaustilaisuutta. Siellä ei vain ole pappia, ei hiekkaristiä eikä uskonnollisia rituaaleja.
– Puheessani ei myöskään ole uskonnollisia elementtejä, eikä tilaisuudessa lauleta virsiä. Mutta jos joku sellaisen haluaa laulaa, niin se ei haittaa, hän sanoo.
Saarinen laskee, että on pitänyt 16-vuotisen uransa aikana pari sataa hautajaispuhetta. Tänä vuonna tilaisuuksia on ollut viitisentoista. Suurin osa Saarisen puhujapyynnöistä tulee hautaustoimistoilta, mutta osa asiakkaista osaa ottaa häneen suoraan yhteyttä.
– Ehkä yksi viidesosa. Osa on niitä, joiden perhepiirissä olen käynyt pitämässä puheen tai sitten he ovat kuulleet minusta työkaveriltaan, Saarinen kertoo.
Rupatellen tutuksi
Kun Saarinen saa puhujapyynnön, hän ottaa ensimmäiseksi yhteyttä vainajan omaisiin ja sopii tapaamisen. Tapaamisessa hän kyselee kysymyksiä vainajasta ja tämän elämästä. Saariselle on tärkeää, että keskustelu etenee rupatellen. Hän toivoo, että keskustelusta välittyy tunnelmia ja muistoja sekä hauskoja sattumuksia.
– Olisi aika nopeasti kyselty, että missä hän syntyi, missä kävi koulun, missä asui ja missä oli töissä. Se ei riitä puheen sisällöksi. Keskustellessa tutustun henkilöön, jota en ole voinut tuntea, Saarinen sanoo.
Välillä keskusteluissa tulee ilmi ikäviäkin asioita, mutta niitä hän ei puheeseen kirjoita.
– Jos vainajassa oli jotain ikävää, niin ne, jotka sen tietävät, tietävät. Ja ne, jotka eivät tiedä, niin onko tämä se tilaisuus, jossa se pitää paljastaa? Mielestäni sellaiselle ei ole jäähyväistilaisuudessa tarvetta, Saarinen pohtii.
Jos kuolema on ollut traaginen, Saarinen unohtaa kellon kokonaan ja antaa omaisille tilaa.
– Saatan silloin lähestyä asiaa kysymällä, miten hän kuoli. Ihmiset saattavat pelätä kuolemasta puhumista, mutta keskusteleva haastattelu voi olla ja onkin helpottavaa. Minulla ei ole sellaista asiaa, josta en uskaltaisi puhua tai kuulla, hän sanoo.
”Suruun ei jääty makaamaan”
Saarisella on useita työhönsä soveltuvia työkaluja. Puheviestinnän opiskelun myötä hän tietää, miten ääntä tulee käyttää, nuorena hankittu näyttelijän kokemus kantaa esiintymisen läpi ja kirjoittavan toimittajan ammatti on opettanut hänelle tekstin luomisen taidon lisäksi taidon kohdata ihmisiä.
– Tällaisessa tilanteessa ihminen voi olla niin lukossa, että häntä täytyy haastattelussa kannustaa, Saarinen selittää.
Saarinen hyödyntää työssään vahvasti myös koulutustaan. Nuorta kulttuurin- ja taiteentutkimuksen opiskelijaa kiinnosti opiskeluaikana erityisesti kuolemaan liittyvä kulttuuri.
– Muistan miettineeni, että mikä siinä on niin kauheaa, kun kerran kaikki kuolevat, Saarinen kertoo.
Karjalaiset sukujuuret omaava Saarinen muistelee lapsuudenajan hautajaisia lämmöllä. Niissä suku kokoontui saattamaan vainajan eteenpäin, mutta myös vaihtamaan kuulumisia. Hautajaiset suoritettiin totutun kaavan mukaan, mutta varsinaista murehtimista Saarinen ei niistä muista.
– Karjalaisille isompi juttu oli oma menetetty ympäristö ja hajonneet sosiaaliset yhteisöt. Silloin piti sopeutua ja jatkaa elämää. Kun joku kuoli, oli pakko jatkaa elämää. Suruun ei jääty makaamaan, hän miettii.
– Luulen, että asennoitumiseni tulee sieltä. Niissä hautajaisissa ei ollut mitään erityistä traagisuutta. Ne olivat iäkkäitä ihmisiä, jotka kuolivat. Mutta se elossa olemisen tunne oli väkevä, Saarinen jatkaa.
Tarpeellisuuden tunne kantaa
Yksi suuri syy siihen, miksi Saarinen jaksaa kiertää hautajaisia, on tarpeellisuuden tunne.
– En tiedä kuinka moni vainaja on uskonnoton, mutta valistunut arvaukseni on, että kaikille ei järjestetä jäähyväistilaisuutta. Ja se seremonia tekee elämään jääneille todella hyvää, hän sanoo.
Saarinen sai työnsä aikanaan ikään kuin perinnöksi nyt jo edesmenneeltä ystävältään. Omaa seuraajaansa hän on miettinyt jo jonkin aikaa. Tällä hetkellä hänellä on yksi ystävä, joka tuuraa häntä tarvittaessa, mutta pysyvämpi seuraaja vielä puuttuu.
– Kyllä minulla on mielessä yksi täälläpäin asuva henkilö, jolla on tarvittavaa herkkyyttä ja tiettyä rohkeutta. Hän on luja eikä kavahda haastaviksi koettuja tilanteita. Mutta en ole vielä hänen kanssaan puhunut asiasta, Saarinen naurahtaa.
Saarinen ei ole omasta mielestään hoivaajaluonne. Se tarkoittaa, että hän ei riennä ensimmäisten joukossa lohduttamaan tai auttamaan. Kun toisten suruun ei lähde vuolaasti mukaan, on hautajaispuheen pitäminen helpompaa. Pieni suojamuuri suojaa myös puhujaa.
– Tiedän, että työni sisältää auttamista, mutta se ei ole ensisijainen motiivini, Saarinen selittää.
– Jos minä osaan ja pystyn, niin miksi en tekisi sellaista työtä, jonka tekijää tarvitaan? hän päättää.
