Suomen kesä on lyhyt ja vähäluminen, mutta mites on talven laita? Samat määreet taitavat päteä siihenkin.
Tuntuu, että syksy venyy vuosi vuodelta, ja kun talvi lopulta tulee, toivoo kansa jo kevättä saapuvaksi. Pahimus kaipaisi lumista joulua, muuten en tuosta kuohkeasta valkoisesta niin välitä. Lasten soisin toki pääsevän pulkkamäkeen ja luistelemaan. Hiihtosesonkikin lyhenee meillä etelässä, se on sinänsä harmi.
Viime viikolla kylään tuli Jari. Eikä kyse suinkaan ole nyt Pahimuksen parhaan ystävän faijasta, vaan voimakkaasta talvimyrskystä.
Maisema muuttui yhtäkkisesti. Vielä keskiviikkoaamuna kaikki oli syksyisen tummaa ja pimeää. Iltapäivällä, kun viimeinenkin rähmä kaikkosi allekirjoittaneen silmäluomesta, putosin keskelle winter wonderlandia, talven ihmemaata.
Ajokokemus moottoritiellä oli päätähuimaava. Linnanmäen puuvuoristorata kulkee parhaimmillaan 60 kilometrin tuntinopeudella, minä en ranskalaisella koslallani likimainkaan niin kovaa. Osa kyllä uskalsi painaa kaasua kuin Hungaroringillä, toivottavasti pääsivät ehjänä perille.
Kahvipöydässä keskusteltiin heti auraamisesta, tai pikemminkin auraamattomuudesta. Urakoitsijoilla on toki sopimukset täytettävänään, mutta ehkä pitäisi antaa hiukan armoa. Myrskystä kyllä tiedettiin, mutta ei kalusto ehdi heti joka paikkaan.
Viikonvaihteessa koitti paluu arkeen, maa oli mustana. Nyt peukut pystyyn, lunta jouluksi!
