Joulukorttien lähettäminen on monen mielestä mennyttä aikaa. Mutta kyllä edelleen postilaatikolle on kiva mennä, kun tietää, että siellä saattaa olla jokunen joulutervehdys.
Mikä ihana tunne, kun käsi tavoittaa laatikosta jotain. Melkein jännittää millainen kortti sieltä tällä kertaa nousee. Ehkä peräti itse askarreltu.
Entä kuka on lähettäjä, ja millainen kuva on valittu? Maku muuttuu: joskus kaikki tonttu- ja joulupukkikortit ilahduttivat perhettä, nyt vuorostaan kaunis hillitty maisema.
Ruuhkavuosien aikaan joulukorttien lähettäminen oli suuri stressin aihe, koska silloin niitä todellakin piti lähettää. Äitini saattoi Pohjanmaalta soitella montakin kertaa, että olenko jo asian hoitanut. Osoitelistalla oli nippu sukulaisia, joita oli tavattu häissä ja hautajaisissa, osaa joskus vuosia sitten.
Osoitteita selviteltiin. Kortit ostettiin ja kirjoitettiin kiireessä. Niinpä eräskin kliimaksi koitti, kun puoliso tuli postilaatikolta nippu kädessään, luki saapuneita tervehdyksiä ja kysyi: ”Ollaanko me lähetetty näille?”
Niin muuttuu maailma: kun korttitulva pienentyi ja lapset aikuistuivat, joulukortteja alkoi taas kaivata.
Muutamana viime vuotena korttistressi on muuttunut korttiterapiaksi. Nytkin jo lokakuussa hankin erilaisia askartelutarvikkeita ja korttipohjia. Ja sitten eräänä päivänä koittaa hetki, kun joulustressini purkautuu joulukorttien askarteluun. Muutaman tunnin askarteluhetki rauhoittaa kummasti.
Puolisoa huvittaa ja muualle muuttaneet lapset pitävät minua hassuna kun leikkaan, liimaan ja sommittelen. Mutta se tuntuu yllättävän kivalta – ja buumerilta.
Ei niitä tuotoksia kaikille riitä (eikä kehtaa lähettääkään), mutta minulle kortti on edelleen enemmän kuin plimplom Facessa tai Whatsappissa.
Taina Tukia
Kaarina-lehden päätoimittaja
