Eläköön hyväntekeväisyys – mutta sitä organisoivien tahojen kerjuumainokset alkavat etoa.
Rahaa pyydetään ja ennalta kiitetään lahjoituksesta, mutta edes nettisivuilta ei löydy selkeää tietoa, miten antimet kohdentuvat. Siellä on ympäripyöreitä lupauksia, että ”edistämme, pyrimme, autamme, tuemme…” Minä tyytyisin tulos- ja taselaskelmiin, joista selviäisi ainakin tv-mainosten kulut ja niiden rahoituslähde.
Aloinkin tarkastella mainosten informatiivista muotoa, kun ensin karistin sydäntäsärkevät tarinat ja sireenien äänet pois.
Pakeneville naisille ja lapsille kassaa kartutti mollivireinen naisääni, mutta kuningasidea oli rekrytoida heleästi sanaileva lapsi lukemaan kerjuukirje kovaonnisten ikätovereidensa auttamiseksi.
Naisia koulutetaan ja kuttuja ostetaan muutamalla kympillä. Mietintään jäi, onko koulutuksen jälkeen heti työpaikka taattu tai miten kuttutarhan muut alkuinvestoinnit (esimerkiksi aitaus) rahoitetaan. Irrallaan oleva vuohilaumahan syö kaiken mahdollisen tieltään ja näin kiihdyttää luontokatoa.
Miesten on helpompi suojella metsiä kuin naisten. Mies kulkee metsässä kevyehkö reppu selässään ja kiikarit rinnallaan, naisella on rintarepussa lapsi. Jos mies metsämaastossa kompastuu, ainoastaan eväät repussa ja kiikarit rinnuksilla menevät tuusannuuskaksi. Vauvan kanssa kompastuminen puunjuureen tai salakavalaan mättääseen on vakavampi juttu.
Ehkä miehet ovat askeleiltaan varmempia. Tosin mainoksen metsä näytti melko helppokulkuiselta tai sitten kameramies ei jaksanut raahata kuvausvälineitään syvemmälle puustoon.
Villiä luontoa suojellaan entiseen malliin söpöjen kautta. Jos kerjuumainoksessa näkyisi Kaukasuksen uhanalainen Vipera orlovi -käärme tai lääketiedettä (ja ihmiskuntaa) myrkyllään palveleva skorpioni, niin tuskin visa vinkuisi.
Toisaalta, mikä minä olen hyviä tarkoituksia kritisoimaan. Minun kouluttamiseni hotki hunajaa, enkä vieläkään osaa muuta kuin sanoittaa hovikelvottomia ajatuksia painettavaksi paikallislehteen.
Ilona Lehtinen
