Piikkiöläiset ovat eloisia, rentoja ja sopuisia, määrätietoisia mutta eivät kiusaa muita. Piikkiöläiset ovat pitkäikäisiä, sietävät kylmää, ja taudinvastustuskyky on hyvä. Ravinnonhakuvietti on voimakas.
Hetkinen… keistä nyt puhutaan?
Kanoista. Kanankasvattajat tarkoittavat piikkiöläisillä Suomen maatiaiskanojen suosituinta kantaa, jonka juuret ovat Piikkiössä.
Piikkiöläiskanta on yksi kymmenestä maatiaiskanarodusta, jotka ovat sopeutuneet vuosisatojen mittaan Suomen rankkoihin oloihin. Maatiaiskanojen luultiin kuolleen sukupuuttoon maatalouden teollistuessa nopeassa tahdissa ja tehokanaloiden täytyttyä ulkomaisista roduista. Vanhoja kantoja löytyi kuitenkin yksittäisten ihmisten luota, ja 1980-luvulla niitä alettiin säilyttää järjestelmällisesti.
Piikkiöläinen ottaa rennosti
Nykyään Piikkiön kantaa löytyy ympäri Suomea. Moni lähiseudun piikkiöläiskana on kotoisin paimiolaiselta Vuonuen tilalta. Siellä Piia Aaltonen on kasvattanut niitä toistakymmentä vuotta.
Piikkiön kanta oli hänelle selvä valinta, kun hän perusti oma kanalan: hän oppi tuntemaan rodun harjoitellessaan Kuralan Kylämäessä ja sai sieltä ensimmäisensä. Lisäksi tuntui hauskalta kasvattaa juuri tämän seudun maatiaiskantaa. Seuraavaksi lähin rotu on Hämeestä.
– Pidän myös piikkiöläisten luonteesta. Ne eivät stressaannu turhaan, kuten koirista, ja tottuvat helposti uusiin asioihin, hän miettii.
Tosin piikkiöläiset ovat kekseliäitä, mikä tuottaa päänvaivaa.
– Viime kesänä en huomannut, että kesäkanalan verkkoaidassa on rako puun kohdalla. Kanat olivat aina kiltisti häkissä, kun tulin paikalle. Sain tietää karkuretkistä vasta, kun naapuri kiitteli hauskaa näkyä. Parvi oli käynyt omin nokkineen tonkimassa kompostia.
Toimittajan käydessä piikkiöläiskanat ilmaantuivat uteliaina ihmettelemään tulijaa ja potpottamaan asiasta keskenään. Kukko tepasteli pihahäkissä arvokkaasti, ympärillään valkoisia, ruskeita, hiilenmustia, harmaita, pilkullisia ja monivärisiä piikkiöläisiä.
Häkissä on verkko myös katossa. Verkko pitää haukat ja ketut loitolla sekä kanat häkissään. Nämä kanat lentävät, eivät tyylikkäästi mutta korkealle.
– Varoittelen asiasta ostajia, mutta kaikki eivät ota lentämistä tosissaan. Sitten tulee soitto, että mitä nyt tehdään, kun parvi on kuusenlatvassa, Aaltonen nauraa.
Omat pääsiäistiput
Aaltonen avaa oven sisälle kanalaan. Siellä piipittää häkissä valtava lauma hellyttäviä, kolmiviikkoisia pikkupiikkiöläisiä.
Tiputkin ovat erivärisiä. Pääsiäisenkeltaisia tipuja ilmaantuu vain silloin, kun kana on aikuisena valkoinen, Aaltonen sanoo. Hänen mukaan on aina arvoitus, minkä värinen lintu piikkiöläisen munasta tulee.
Isommassa häkissä potpottaa kuusiviikkoisia nuorikkoja. Kukkopojilla on jo heltta ja harja näkyvissä, mutta nuoria kanoja olisi vaikea tunnistaa kesykanoiksi.
Nuorikot ovat pian lähdössä uusiin koteihin. Niitä menee niin paljon kuin Aaltonen ehtii kasvattaa.
Tätä nykyä Piikkiön maatiaiskanoilla menee hyvin. Vaikka 1990-luvulla niitä oli jäljellä vain yksittäisiä parvia, nyt säilytysohjelmarekisterissä on 1 800 piikkiöläiskanaa. Määrä kattaa kolmasosan kaikista Luonnonvarakeskuksen listoilla olevista maatiaiskanoista. Lisäksi piikkiöläisiä kasvatetaan runsaasti säilytysohjelman ulkopuolella.
– Kantaa on helposti saatavilla, ja rodun ominaisuudet ovat suosittuja, maatiaiskanojen säilytysohjelmaa koordinoiva Petra Tuunainen Luonnonvarakeskuksesta taustoittaa.
Maatiaiskanat olivat kadota
Suosiota on saanut esimerkiksi piikkiöläisten ulkonäkö. Suojeluohjelmassa olevissa kanaloissa ei saa olla muita kanarotuja, ei edes muita maatiaiskantoja, jotta sukulinja pysyy puhtaana. Maatiaisia kasvatetaan enimmäkseen harrastekanaloissa, jolloin ihmisistä on hauskaa, että mukana on monennäköisiä lintuja.
Sekä Aaltonen että Tuunainen kehuvat Piikkiön kannan maltillista haudontaviettiä.
– Piikkiöläinen kyllä hautoo mutta ei vaivaksi asti. Innokkaat hautojarodut lysähtävät pesään useaksi kuukaudeksi, ovat hormonimyrskyssä, eivät syö kunnolla ja hamstraavat muiden munia, Tuunainen selittää.
Syy, miksi suomalaiskantoja yritetään säilyttää, ei hänen mukaansa ole pelkkä perinteen ilo. Maailman 24 miljardin tehotuotantokanan geenipooli on erittäin kapea ja vain parin kaupallisen yrityksen hallussa. Mikäli jokin sairaus iskee näihin rotuihin tai yritykset kaatuvat, ihmiskunnan ruuantuotanto horjahtaa pahasti.
– Olisi pitkä tie kehittää monimuotoista lajikirjoa siitä kapeasta geenipoolista. Meillä täytyy olla paikallisten kantojen pankki rikastuttamassa geenivarantoa, Tuunainen perustelee.
– Onneksi 1980-luvulla havahduttiin, että hetkinen, eihän maatiaiskanoja ole enää missään, ja aloitettiin säilytystyö. Tehokanat ovat paljon parempia ruuan tuotannossa kuin maatiaiskanat, joten on ihan ymmärrettävää, että maatiaiskannoista luovuttiin tuotantotiloilla.
Piikkiöläinen ei olekaan Piikkiöstä
Piikkiön lisäksi maatiaiskanoja on tyrnävän-, alhon-, kiuruveden-, hämeen-, iitin-, savitaipaleen-, jussilan- ja hornionkantaa.
Yllättäen piikkiöläiskanta ei ole kotoisin Piikkiöstä. Rotua voisi kutsua myös kiskolaiseksi tai ilomantsilaiseksi.
Piikkiöläiskanta löytyi 1990-luvulla Salon Kiskosta, ja kanalanpitäjä Pirjo Aavaharju kertoi hankkineensa yksilöt Piikkiöstä Jouni Nummiselta. Tämä taas ilmoitti saaneensa siitosmunat Ilomantsin seudulta mökkipahasesta. Rodun tullessa vuonna 1998 suojeluohjelmaan Ilomantsi-taustasta ei vielä tiedetty, joten kannan oletettiin olevan Piikkiöstä ja nimi vakiintui.
– Perimätiedon mukaan tätä kantaa on kyllä ollut kauan Piikkiön seudulla. Tarkkaa tietoahan ei ole, sillä kukaan ei pitänyt kirjaa maatiaiskanoista, Tuunainen toteaa.
Vuonuen kanalassa nousee meteli. Kanoilla on yhtäkkiä niin paljon kerrottavaa, että ihmisääni hukkuu kotkotuksen alle. Aaltonen siirtyy pihalle antamaan niille kaurapuuroa ja ruuantähteitä.
