Makasin hammaslääkärituolilla ja puristin niin lujaa sen reunoja, että sormista alkoi lähteä tunto. Samaan aikaan, kun yritin parhaani mukaan rentoutua, sätin itseäni siitä, miten voin pelätä hammaslääkäriä näin paljon.
Yhdistelmä ei ollut kovin toimiva, joten yritin pakottaa itseni ajattelemaan mukavia asioita. Vaikka ihan vain esimerkiksi sitä, että harva on kuitenkaan hammaslääkärissä kuollut. Se lohduttikin ehkä noin kolmen sekunnin ajan, minkä jälkeen jännitykseni palasi ja alkoi oireilla tunnottomien käsien lisäksi kramppina jossakin lapaluiden kohdalla.
Hammaslääkäripelkoni juuret ovat syvällä. Lapsuuteni kokemukset hammashoitolakäynneistä eivät olleet kovin mairittelevia. Ennen menetelmät ja asenteet olivat toisia kuin nykyään.
Monilla meistä on järjellisiä tai järjettömiä pelkoja, joiden kanssa pitäisi löytää elämässä tasapaino. Ja tottahan se onkin, että koska tahansa voi tapahtua jotakin pientä tai isoa pahaa. Mutta niin käy, pelkää tai ei – ja toisaalta: voi olla myös tapahtumatta.
Pappani kirjoitteli sodasta kirjeitä mummolle ja yhdessä niistä pappa kirjoitti, että rintamalla on hirvittävää. Sen kummempia kauhukuvia hän ei ryhtynyt kotijoukoille maalailemaan, vaan se kaikki sisältyi papan toteamukseen, että ”kaikkihan sen tietää mitä sorassa tehrään”. Ja sitten hän kertoili kirjeessä nuorelle vaimolleen ja pienelle tyttärelleen, mitä muuta hän on tehnyt kuin sotinut, siis mitä hän on ajatellut ja puuhastellut. ”Ei ihminen voi koko ajan pelätä”, pappa kirjoitti sodan keskellä.
Pelko on viisautta, koska sillä on paljon tekemistä eloonjäämisen kannalta. Mutta pelko voi myös lamaannuttaa, haalistaa elämästä värit ja estää haaveilemasta.
Mikä pahinta, häpeän tai epäonnistumisen pelko voi saada luovuttamaan jo ennen kuin on edes kunnolla yrittänyt. Hammaslääkäripelko on tietysti ikävää, mutta ihan toista kuin vaikkapa se, ettei pelon vuoksi uskalla unelmoida.
Solina Saarikoski
kirjoittaja on toimittaja
