Siellä se on: sammaltunut kivenlohkare suurten puiden varjossa, Muikunvuoren juurella.
Muikunvuoren kyljestä on lohjennut ja irronnut satoja murikoita, joten kukaan ei katsonut satoihin vuosiin tätä tarkemmin. Vasta 1980-luvulla joku kaapaisi sammalta kiven päältä.
Alta paljastui jotain outoa: ihmiskäsien kaivertamia kuppeja. Kansalaislöytö näytti, miten merkittävä paikka Muikunvuori on muinoin ollut.
Asiaa oli kyllä osattu epäillä 1950-luvulta saakka. 1990-luvulla Muikunvuorelle tehtiin laajasti koekaivauskuoppia ja tilanne varmistui: täällä asuttiin jo kivikaudella, neljätuhatta vuotta sitten, kun meri loiski Muikunvuorta vasten.
Lisäksi paikka on ollut pyhä. Täällä on ikivanhat kalmistot ja uhrikivi.
Tarkalleen ottaen uhrikiviä on useita. Arkeologi Jere Leppänen näyttää tunnetuimman kiven läheltä toista. Matalan kivikannen pinnasta erottuu muutama kuppi. Niihin on jätetty vainajille ja luonnonhengille viljaa, maitoa ja muuta ruokaa.
– Näitä voi olla täällä kätkössä enemmänkin. Muikunvuorella ei ole tehty varsinaisia kaivauksia, ainoastaan koekuoppia.
Viikatemies hakusessa
Muikunvuorelle pääsee helposti Ravattulan myymäläkeskittymältä tai Auranlaakson koululta. Kuppikivet löytyvät Littoistenjärventien tuntumasta, kun sähkökopin luota poikkeaa metsään. Kupit olivat käytössä ainakin rautakaudella.
Heti kuppikivien takana rinteessä on polttokalmisto samalta ajalta. Sinne haudattiin vainajia viikinkiajalta ristiretkiaikaan eli kristinuskon tuloon saakka.
– Ulkoisesti tämä näyttää tavalliselta moreenimaalta, mutta täältä on löytynyt ihmisluita, aseita ja saviastioita, Leppänen sanoo ja viittoo ympärille.
Sitten hän jää harmittelemaan taimikkoa. Kalmistot sijaitsivat aikoinaan avoimilla paikoilla, mutta maastosta on yhä vaikeampaa tunnistaa mennyttä kädenjälkeä. Laitumet, jotka tuhansien vuoden ajan toimivat avoimina perinnebiotooppeina, kasvavat nyt nuorta metsää.
– Samalla häviävät sikoangervo ja muut arkeofyytit eli kasvit, jotka levisivät muinoin Suomeen ihmisen myötävaikutuksella. Alun perin juuri arkeofyytit paljastivat, että Muikunvuorella on ollut asutusta.
Museovirasto lakkasi hoitamasta Muikunvuorta 2010-luvulla, eikä kukaan muukaan ole tarttunut viikatteeseen. Leppänen toivoo, että jokin paikallinen yhdistys adoptoisi paikan hoitokohteekseen ja toisi tänne esimerkiksi lampaita laiduntamaan.
Paikka otettiin hiljattain mukaan Museoviraston VARK-inventointiin, johon on luetteloitu Manner-Suomen merkittävin arkeologinen kulttuuriperintö. Mukaan pääsi yhteensä kymmenen paikkaa Kaarinasta. VARK-kohteiden suojeluun on kohtalaisen helppoa saada rahallista avustusta.
Turku omistaa Muikunvuoren
Kaarinalaisille Muikunvuori on täysin poikkeuksellinen paikka. Se on kaikkein vanhin Kaarinan ydin ja kaipaisi kipeästi opastauluja.
Toinen rautakautisten kantakaarinalaisten asuinpaikka olisi ollut Pyhän Katariinan kirkon luona, mutta pitäjä luovutti kirkonkylänsä Turulle vuonna 1939. Enää se ei kuulu Kaarinaan.
Leppänen viittoo jokilaaksoon päin. Joen toisella puolella pilkottaa Ristimäki, josta on löydetty Suomen vanhimman kirkon rauniot. Ne ovat Muikunvuoren vanhimpiin ihmisjälkiin verrattuna hyvin nuoria, ”vain” tuhannen vuoden ikäisiä.
Kaarinan nykyinen keskusta, rannikko, oli lähes autio keskiajalle saakka.
– Ja kun Kaarinan rannikolle tuli asutusta, se oli väljää 1900-lukuun saakka. Kylät keskittyivät tänne Aurajoen varteen.
Vaikka ollaan Kaarinassa, Muikunvuoren omistaa Turun kaupunki.
Jylhillä jyrkänteillä
Palataan muutama metri takaisin kuppikivelle ja lähdetään kielojen halki kohti itää.
Ensin vastaan tulee rinnankorkuinen, tiheä kuusiarmeija. Se on täyttänyt vanhan kukkakedon. Sen jälkeen maisema avautuu taas.
Samalla siirryttiin ajassa taaksepäin.
– Täällä asuttiin kivikaudella. Täältä on löytynyt esimerkiksi Kiukaisten kulttuurin aikaisia kvartsi-iskoksia ja saviastioiden palasia, Leppänen esittelee.
– Asutus oli tässä törmän päällä. Alarinteessä oli todennäköisesti laidunta joelle ja kuppikivelle saakka.
Hän jatkaa polkua eteenpäin. Se risteää vanhan kylätien kanssa.
– Ja tässä loppuvat esihistorialliset jäänteet. Kivi- ja rautakauden ihmisten kannalta nyt ollaan takamaalla. Tässä on kasvanut yhtäjaksoisesti metsää niistä ajoista saakka.
Puiden välistä astuu esiin Muikunvuoren mahtipontisia kallioseinämiä ja jyrkänteitä. Vuoren laki kohoaa 65 metrin korkeuteen merenpinnasta.
– Ennen vanhaan tämä oli melkoinen maamerkki! Pystysuorat jyrkänteet nousivat suoraan merestä. Tänne on varmasti laskettu ruuhella rantaan ja tultu paistamaan kallion päällä kaloja, Leppänen sanoo ja huomaa sitten kalkkijälkiä seinämissä.
– Täällä on näköjään käyty äsken harrastamassa kiipeilyä.
Vuoren kyljestä erottuu myös reikäinen kenttä, kuin haulikolla ammuttu. Niistä on aikoinaan kimmonnut granaatteja irti.
Granaatit kielivät ajasta ennen ihmistä: kaksi miljardia vuotta sitten nykyinen kalliopinta sijaitsi kilometrien korkuisen vuoren sisuksissa. Granaatinreiät kiehtovat geologeja, mutta ne tuottavat työtä arkeologeille: moni kansalaisen raportoima kuppikivi osoittautuu todellisuudessa granaatin kupiksi.
Outo aitamuoti
Sitten viereen leviää sileä kalliotasanne. Siellä on päiväkotilaisia retkellä.
Lapset juoksentelevat lammen rannalla ja kurottelevat tohkeissaan veteen. Sammakoiden mustat nuijapäät potkivat tarmokkaasti tummassa vedessä.
Leppäsen mukaan lammessa on todennäköisesti luonnonlähde. Aikoinaan lampi on padottu, mutta syytä patoamiselle ei tiedetä.
Lammen toiselta puolelta löytyy uusi nähtävyys: kiviaita. Niitä menee täällä ristiin rastiin.
– Niidenkin tarkoitus on mysteeri. Myöskään iästä ei pystytä sanomaan paljoa. Niiden linjaukset näkyvät 1700-luvun isojakokartassa, ja ne näyttäisivät seurailevan kiinteistöjen ja peltojen rajoja. Täällähän on yhtynyt kolmen kylän raja, Kauselan, Littoisten ja Ravattulan.
Tavallisesti maisemaan ilmestyy kiviaitoja, kun pelloilta on pitänyt poistaa kiviä ja ne on otettu hyötykäyttöön aidoiksi. Kiviä on Lounais-Suomen savimailla vähänlaisesti, joten täkäläiset pellot reunustettiin riukuaidoilla. Muikunvuori on kummallinen poikkeus.
Lähistöllä pilkottaa upeita taloja, 1900-luvun alun pitsihuviloita.
Leppänen lähtee laskeutumaan toiselle lammelle. Vastaan tulee toinen kiviaita, ja kohta kolmas, neljäs ja viides. Leppänen osoittelee niitä ja selittää, miten ne yhtyvät toisiinsa.
Vastaan tulee kaatunut puu. Leppänen kumartuu kiinnostuneena tutkimaan juurakon esiin riuhtaisemaa maata.
– Tuulenkaadot ovat arkeologeille aarreaitta. Maan salaisuuksia paljastuu ilman kaivamista, hän selittää ja onkii hiekasta kvartsikiven.
Niitä kivikauden ihmiset hyödynsivät. Kvartsin kiderakenne lohkeaa siististi, joten siitä saatiin hakkaamalla teräviä työkaluja. Astetta parempi kivilaji olisi pii, mutta se on Suomessa tuontitavaraa.
Tämä kvartsikivi on aika heikkolaatuinen, kiteet vinksin vonksin. Kivikauden ihminen olisi tuskin viitsinyt työstää sitä.
Jättiläisten kasvoja
On aika kaartaa vuoren päälle.
Jylhiä lohkareita on kaikkialla. Niiden lohjenneissa kyljissä näkyy kuin jättiläisten kasvoja.
Monet ovat rojahtaneet toisiaan vasten. Siellä täällä ammottaa salaperäisiä koloja ja onkaloita.
– Tarinat kertovat, että näissä luolissa olisi piileksitty toisen maailmansodan aikana.
Leppänen pysähtyy suurimmalle luolalle. Suomalaiseen tapaan se on syntynyt lohkareiden kiilautuessa kalliorotkoon.
Luola on nykyihmisten suosiossa. Siellä on tuoreen nuotion jäänteitä ja seinämillä graffititöhryjä.
– Niitä arkeologit ihmettelevät tuhannen vuoden päästä ja koettavat keksiä niiden merkitystä, Leppänen nauraa.
Sitten hän katselee huolestuneena luolan kattoa.
– Tässä näkyy, miten kallio on lähtenyt rapautumaan nuotion kuumuudesta. Ei tarvita paljoa, kun vuori romahtaa luolassaolijoiden päälle. Tämä on vaaran paikka.
Pronssikausi katosi
Lopulta päädytään hikisinä Muikunvuoren laelle.
Ympärillä leviää kaukaisuuksiin peltomaisemaa ja jokilaaksoa. Turun tuomiokirkko näkyy, ja monet muut maamerkit. Hämeentie ja Turun kehätie humisevat.
Laella on vielä yksi Muikunvuoren mysteereistä.
Vuoren päältä puuttuu jotain: täällä ei ole näyttävää pronssikautista hautaröykkiötä.
Pronssikausi vaikuttaa kiertäneen vuoren kaukaa, vaikka Muikunvuorella asuttiin tiiviisti sitä ennen ja sen jälkeen. Tutkijoita askarruttaa aikakauden hautaröykkiöiden vähyys Aurajokilaaksossa.
– Hautaröykkiöt pystytettiin yleensä monumentaalisiin paikkoihin, joista on ollut hienot näköalat. Yleensä röykkiöitä ei kuitenkaan tehty rotkojen tai jyrkänteiden äärelle. Ehkä pronssikautiset ihmiset eivät halunneet kilpailla Muikunvuoren olemassaolevan maiseman kanssa.
VARK-kohteisiin voi tutustua verkossa Kulttuuriympäristön palveluikkunassa (www.kyppi.fi).
