Kolumni: Vilpitöntä rakkautta

0

Koira ei koskaan kiellä vastarakkautta. Sille paras kiitos on silittäminen. Lapsena kysyin isältä, miksei hän koskaan kissoja silitä. Vastaus oli, että kissa ei kuulu Suomen luontoon. Minä sanoin, että käyhän se metsässäkin. Joo, pikkulintujen perässä. No, äiti kyllä hoiti kissojen silityksen.

Minuakin kissat tulivat onkiretken jälkeen tervehtimään, kun haisin kalalle. Olin kyllä kissojen kanssa samaa mieltä, tuoksuahan se oli. Isän lopullinen tuomio oli: koiralle sinä olet isäntä, mutta kissalle renki. Johan selvisi minullekin.

Tuostapa tulikin mieleeni Peni-koiran vilpitön rakkaus. Peni oli rodultaan lähinnä pystäri, mutta varmaan oli joku ohikulkija käynyt äitiä moikkaamassa.

Tässä jutussa toinen pääosan esittäjä on pesäpalloräpylä. Se oli minun arvoesineeni, niitä ei pahemmin kylillä näkynyt. Kylän pojat kadehtivat kalleuttani. Heillä oli vain kyläsuutarin paikkaama kinnas.

Kaikki alkoi siitä, kun isän siskon mies toi räpylän minulle. Minä säilytin sitä aina pelien välillä saunakamarin kaapissa. Penikin sai joskus kantaa sen sinne suussaan.

Sinä kesänä, josta kerron, pääsin ”kesälystille” tädin luokse Paraisille. Sain sinne pyynnön, että paras kaverini oli käynyt pyytämässä räpylääni lainaksi. Annoin luvan, mutta räpylääni ei löytynyt mistään. Penin koppiinkin oli katsottu.

Suruni oli suuri, mutta vasta kotiin palattuani alkoi tapahtua. Isä tuli minua vastaan kotipihan portille. Ja tulihan Penikin astellen hitaasti, mutta puolivälissä kääntyi takaisin. Isä sanoi melkein ironisesti: ”Katsos vaan, ei Penikään enää sinua tunne.”

Olin pettynyt, tippa tuli silmään. Mutta draama ei ollutkaan vielä lopussa. Peni tuli uudestaan. Multaisessa suussaan sillä oli räpyläni. Taisimme itkeä molemmat, ainakin Peni nuoli kyyneleeni.

Väittivät, että olivat katsoneet Penin kopin. Mutta Peni tunsi ”väkensä” ja oli kaivanut saunakamarista hakemansa räpylän syvälle.

Siinä hetkessä minulle, pienelle pojalle, korostuivat sen hetkiset elämänarvoni: äiti, isä, Peni ja räpylä. Penin kuono oli multainen, ja isänkin silmät hikoilivat.

 

Kalevi Pirttijärvi