Muistelen vanhan alakouluni pihassa seisonutta leppäkerttu-kiipeilytelinettä. Vaikka se natisi hirveästi ja käsiin jäi tikkuja, siinä syntyi parhaat leikit. Elämä oli mukavan yksinkertaista siinä leikkiessä.
Nostalgisointi ja menneiden muistelu on ihanaa. Se tarjoaa lämpöä ja palauttaa omille juurilleen. Mutta kuten kaikilla kolikoilla, myös nostalgialla on kääntöpuolensa.
Jos nostalgia muuttuu menneisyyden romantisoimiseksi ja idealisoinniksi, voi se helposti johtaa ajatuksen siitä, että ennen kaikki asiat olivat paremmin. Tällaista nostalgiaa tunnelatauksineen hyödynnetäänkin esimerkiksi politiikassa. Menneisyyden idealisointi voi kuitenkin saada unohtamaan, että ehkä ennen ihan kaikki ei ollutkaan paremmin.
Nostalgia ei ole haitallista, ja politiikan lisäksi se näkyy muutenkin arjessamme. Vanhemmat vievät lapsensa katsomaan elokuviin niitä samoja Disneyn satuja, joita he ovat itse katsoneet VHS-kaseteilta. Käymme ajelemassa vanhoilla kotiseuduilla, ja innostumme valtavasti, kun joku muistuttaa esimerkiksi nuoruusajan trendistä, jonka oli jo unohtanut. Menneiden aikojen muistelu voi vahvistaa jatkuvuuden tunnetta ja käsitystä itsestään sekä näyttää meille, mistä kaikesta olemme selvinneet.
Nostalgia on voimavara, ja sille on takuulla syynsä, miksi aika kultaa muistot niin sanotusti. Kun elämässä tai ympäristössä tulee vastaan muutoksia tai epävarmuutta, on turvallista hakea lohtua muistoista, joissa elämä on tuntunut tasapainoiselta – esimerkiksi alakoulun kiipeilytelineen leikeistä.
Itseään on hyvä muistuttaa myös siitä, että nykyhetki on ainoa hetki, jossa voimme todella vaikuttaa elämäämme. On tärkeää nähdä molemmat puolet: kantaa mukanaan hyviä muistoja menneestä, mutta nähdä mahdollisuuksia myös nykyhetkessä ja tulevassa.
Eeria Niskakoski
